Sei­nä­jo­ki ei ole ai­na ol­lut mi­nun sil­mis­sä­ni Suo­men kau­neim­pia kau­pun­ke­ja. Se on näyt­täy­ty­nyt ruu­tu­kaa­va­kau­pun­ki­na ta­sai­sel­la la­keu­del­la, jos­sa on vä­hän il­mai­sia park­ki­paik­ko­ja, ja sai­raa­lan mäki.

Kirk­ko­vuo­des­sa eläm­me nyt 9 sun­nun­tai­ta hel­lun­tais­ta. Ni­me­nä 9 sun­nun­tai hel­lun­tais­ta tus­kin sa­noo teil­le muu­ta, kuin sen et­tä eläm­me hel­lun­tain jäl­keis­tä ai­kaa. Evan­ke­liu­mi koh­ta­na sun­nun­tai­na mes­sus­sa on ly­hyt koh­ta Evan­ke­liu­mis­ta Mat­teuk­sen mu­kaan, lu­vus­ta 7 (Matt. 7:13–14). Evan­ke­liu­mis­sa: Jee­sus sa­noo: ”Men­kää si­sään ah­taas­ta por­tis­ta. Mo­net me­ne­vät ava­ras­ta por­tis­ta ja la­ve­aa tie­tä, mut­ta se vie ka­do­tuk­seen. Mi­ten ah­das on­kaan se port­ti ja ka­pea se tie, joka vie elä­mään, ja vain har­vat löy­tä­vät sen!”

Jee­sus piti seu­raa­ji­aan ys­tä­vi­nään ja us­kot­tui­naan ja an­toi­kin meil­le tär­ke­än teh­tä­vän, joka vel­voit­taa to­teut­ta­maan Hä­nen tah­to­aan omien ky­ky­jem­me ja voi­miem­me mu­kaan. Ar­mon omak­sem­me saa­tu­am­me em­me voi vain pi­tää suur­ta sa­no­maa it­sel­läm­me, vaan Kris­tuk­sen rak­kaus vaa­tii mei­tä ja­ka­maan evan­ke­liu­min myös lä­him­mäi­sil­lem­me.

Kii­tos on hyvä sana ja sitä tu­li­si käyt­tää usein. Se tuo hy­vän mie­len ja sen käyt­tä­mät­tä jät­tä­mi­nen sil­loin, kun sitä tu­li­si käyt­tää, te­kee ai­na­kin pie­nen har­mi­mie­len. Kii­tos ei ole pa­kol­lis­ta. Pak­ko­na se ei ole ai­toa. Kii­tok­sel­la saa kui­ten­kin pal­jon hy­vää ai­kaan. Jos esi­mies kii­tää työn­te­ki­jää, tämä te­kee työ­tä en­tis­tä­kin pa­rem­min. Jos van­hem­pi kiit­tää las­ta, on tämä on­nel­li­sem­pi ja ko­kee ole­van­sa ra­kas­tet­tu. Kii­tok­ses­ta tu­lee hyvä mie­li sekä sil­le, jota kii­te­tään, et­tä sil­le, joka kiit­tää.

Su­vait­se­vai­suus on ajan tren­di ja asen­ne. Su­vait­se­vai­suus pi­tää si­säl­lään elä­mä­na­sen­teen, jos­sa elän ja an­nan tois­ten elää, ku­ten par­haak­si on. Su­vait­se­vai­suus tar­koit­taa läh­tö­koh­tai­ses­ti sitä, et­tä kes­täm­me tai hy­väk­sym­me toi­sen eri­lai­suu­den, mie­li­pi­teet tai teot, vaik­ka em­me niis­tä pi­täi­si.

Kesä on hau­taus­maal­la kii­rei­sin­tä ai­kaa, kun ta­voit­tee­nam­me on saa­da kaik­ki is­tu­tuk­set en­nen ju­han­nus­ta ja kes­ki­ke­sän juh­laa teh­tyä. Ke­sä­kuk­kien is­tu­tuk­set ol­laan aloit­ta­mas­sa 8.6. al­ka­val­la vii­kol­la. Ke­sä­ku­kat is­tu­te­taan pe­rin­tei­ses­ti kir­kon vie­res­tä al­ka­en.

Kuin var­kain ai­ka on rien­tä­nyt tou­ko­kuu­hun. Huo­maan kat­se­le­va­ni töis­sä mai­se­maa lei­ri­kes­kuk­sen ik­ku­nois­ta ja en­si­vii­kol­la on jo oman työ­a­lan en­sim­mäi­set ta­pah­tu­mat tääl­lä. Mie­leen hii­pii aja­tus, juu­ri­han me tääl­tä syk­syl­lä läh­det­tiin.

Tätä kir­joit­ta­es­sa jän­ni­täm­me tu­le­vaa piis­pan­tar­kas­tus­ta Soi­nis­sa. Ar­vo­vie­rai­ta tu­los­sa ja mo­nen­lai­sia miet­tei­tä sii­tä, min­kä­lai­sis­ta asi­ois­ta oli­si hyvä kuul­la ja pu­hua. Ja min­kä­lai­sia asi­oi­ta piis­pa ha­lu­aa kuul­la ja mis­tä pu­hua. Erään­lai­nen hen­gel­li­nen, toi­min­nal­li­nen ja ta­lou­del­li­nen kat­sas­tus­ti­lan­ne, kun edel­li­ses­tä kat­sas­tuk­ses­ta seu­ra­kun­nas­sa on ku­lu­nut jo yh­dek­sän vuot­ta. Moni iso ja pie­ni asia on sii­nä ajas­sa eh­ti­nyt muut­tua pal­jon­kin.

Ke­vät on sel­väs­ti tul­lut. Luon­to he­räi­lee, ja ele­tään taas mo­nien mie­les­tä vuo­den rie­mas­tut­ta­vin­ta ai­kaa. Ik­ku­nas­ta kat­sel­les­sa aja­tuk­set voi­vat har­hau­tua jo tu­le­vaan ke­sään, mut­ta kun kat­se kään­tyy kän­nyk­kään, mie­li synk­ke­nee.

Ke­vät on tul­lut no­pe­as­ti. Pää­si­äi­nen on vie­tet­ty. Päi­vät pi­te­ne­vät. Valo voit­taa. Pian al­kaa uu­si elä­mä val­taa­maan alaa. Pui­hin al­kaa tul­la sil­mu­ja. Rou­ta su­laa. Nur­met al­kaa vi­her­tää. Tuo­ta joka vuo­tis­ta luon­non il­mi­ö­tä on mu­ka­va seu­ra­ta ja ih­me­tel­lä.

Näin ter­veh­ti mi­nua or­to­dok­si opis­ke­lu­ka­ve­ri­ni vuo­sia sit­ten pää­si­äi­sen jäl­keen. Tu­lim­me toi­si­am­me vas­taan te­o­lo­gi­sen käy­tä­väl­lä Jo­en­suus­sa, ja käy­tä­vän toi­ses­ta pääs­tä kuu­lui iloi­nen huu­dah­dus “Ter­ho, Kris­tus nou­si kuol­leis­ta!” Hil­jai­sem­paan lu­te­ri­lai­seen si­säi­seen iloon kas­va­nee­na tämä oli häm­men­tä­vä het­ki. Meil­lä­hän se ilo on pe­rin­tei­ses­ti ol­lut niin sy­väl­lis­tä si­säis­tä iloa, et­tei sii­tä va­hin­gos­sa­kaan näy mi­tään ulos­päin. Täs­sä ta­pah­tui kult­tuu­rien koh­taa­mi­nen.

Kris­tit­ty­jen tär­kein juh­la, pää­si­äi­nen on nyt. Hil­jai­nen viik­ko vie mei­tä läpi pää­si­äi­sen ajan ta­pah­tu­mien. Kul­jem­me sy­dä­mes­säm­me Jee­suk­sen seu­ras­sa het­kiin, jos­sa hän viet­ti vii­meis­tä yh­teis­tä ate­ri­aa ope­tus­las­ten kans­sa, tuli lä­heis­ten ys­tä­vän­sä ka­val­ta­mak­si ja kiel­tä­mäk­si.

Tä­män vii­kon ai­hee­na on paas­to­na­jas­sa elä­mi­nen. Eläm­me nyt kes­kel­lä paas­to­nai­kaa. Tuh­ka­kes­ki­vii­kos­ta, jol­loin paas­to­nai­ka al­koi, on ol­lut jo hel­mi­kuun lo­pul­la. Me siir­rym­me nyt paas­to­nai­ka­na pää­si­äi­sen odo­tuk­seen.

“Lei­pää pel­loil­ta maan ruu­miin ruo­ak­si saam­me. Nä­läs­tä var­je­le Her­ram­me, siu­naa kyl­vä­jät maam­me.” Yh­tä paas­to­na­jan sun­nun­tais­ta kut­su­taan lei­pä­sun­nun­taik­si. Se muis­tut­taa mei­tä jo­ka­päi­väi­sen lei­vän tär­key­des­tä.

Vii­me ai­koi­na olen usein kuul­lut iäk­kääm­mil­tä ikä­viä ko­ke­muk­sia sii­tä, kuin­ka hei­tä on koh­del­tu. Apua ja pal­ve­lua on ol­lut vai­kea saa­da. Jopa on sa­not­tu, et­tei si­nul­la ole kii­re saa­da hoi­toa, kun olet eläk­keel­lä, vaik­ka vai­va oli­si sel­lai­nen, et­tä hoi­don vii­väs­ty­mi­nen sel­ke­äs­ti pa­hen­taa sitä.

Vii­me sun­nun­tai­na vie­tim­me las­ki­ais­sun­nun­tai­ta, joka kris­til­li­ses­sä pe­rin­tees­sä aloit­taa kirk­ko­vuo­des­sa paas­toon las­keu­tu­mi­sen ajan. Van­ho­jen pe­rin­tei­den mu­kai­ses­ti paas­to nä­kyi ruo­an laa­dus­sa ja mää­räs­sä, ja sen tar­koi­tuk­se­na oli kään­tää aja­tuk­set pois maal­li­ses­ta koh­ti hen­gel­lis­tä ja eri­tyi­ses­ti Kris­tuk­sen kär­si­mys­tä.

Vii­me ai­koi­na ovat kir­kon op­pi­neet kes­kus­tel­leet Ju­ma­lan syn­ty­his­to­ri­as­ta ja ole­muk­ses­ta. Yh­den mie­len­kiin­toi­sen pu­heen­vuo­ron on esit­tä­nyt Kari Lat­vus, joka on tut­ki­nut ju­ma­la­ku­vien syn­tyä ja muu­tos­ta Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa (Ju­ma­la ku­vien muu­tok­ses­sa, Kel­la­ri­me­dia 2025).

Mil­lai­sia lu­pauk­sia sinä teit al­ka­neel­le vuo­del­le? Mi­ten lu­paus­ten an­si­os­ta si­nus­ta tu­lee pa­rem­pi ver­sio it­ses­tä­si? Mi­ten toi­vot lu­paus­ten nä­ky­vän elä­mäs­sä­si vuo­den ku­lut­tua?

Keit­ti­ön pöy­däl­lä on van­ha pu­he­lin. Sii­nä ei ole kos­ke­tus­näyt­töä, vaan isot na­pit ja soit­to­ää­ni ko­val­la. Ku­kaan ei kui­ten­kaan soi­ta, ei ole soit­ta­nut mo­neen päi­vään. Ik­ku­nas­ta nä­kyy, kuin­ka aa­mu kään­tyy il­taan ja vuo­de­na­jat vaih­tu­vat, mut­ta muu­ten päi­vät muis­tut­ta­vat toi­si­aan. Keit­ti­ön kaa­pis­sa kek­sit kui­vu­vat ja van­he­ne­vat, sil­lä vie­rai­ta on käy­nyt vii­mek­si mon­ta kuu­kaut­ta sit­ten.

Jee­suk­ses­ta voi­daan tie­tää pal­jon. Hä­nen elä­mään­sä voi­daan tut­kia ja eri läh­tei­tä ja Uu­den tes­ta­men­tin ja sen ajan jäl­kei­siä var­hai­sia mai­nin­to­ja voi­daan ver­ra­ta ja poh­tia. Moni sel­lai­nen­kin, joka ei it­se tur­vau­du Jee­suk­seen, vai­kut­tuu hä­nes­tä. Vä­hät­te­li­jöi­tä­kin riit­tää, ja vas­tus­ta­jia.

Vuo­den vaih­tu­es­sa on ta­pa­na muis­tel­la men­nyt­tä ja aja­tel­la tu­le­vaa. Men­nyt vuo­si siir­tyy pian his­to­ri­aan. Pal­jon mo­nen­lais­ta on vuo­den ai­ka­na ta­pah­tu­nut. Kun mie­tit omaa elä­mää­si ku­lu­nut­ta vuot­ta, niin huo­maat yh­tä ja tois­ta. Eh­kä vuo­si on koh­dal­la­si ol­lut hyvä pal­jon iloi­sia iha­nia muis­to­ja. Eh­kä vuo­den ai­ka­na on ta­pah­tu­nut myös su­rul­li­sia mur­heel­li­sia asi­oi­ta, niin et­tä muis­toi­hi­si nou­see myös ikä­viä ko­ke­muk­sia. Eh­kä ajat­te­let rat­kai­su­ja ja pää­tök­siä, jo­ta­kin oi­si voi­nut teh­dä toi­sin.

Nyt syt­tyy kol­mas kynt­ti­lä ja valo laa­je­nee. Viik­ko vii­kol­ta ad­vent­ti­kynt­ti­löi­den mää­rä li­sään­tyy. Kol­mas ad­vent­ti­sun­nun­tai lä­hes­tyy vauh­dil­la ja se on­kin jo tänä sun­nun­tai­na. Jou­lu­kii­reet ja jou­lun odo­tus on var­mas­ti it­se kul­la­kin mie­les­sä. Me­nem­me ko­vaa vauh­tia koh­ti jou­lu­aat­toa ja si­ten myös koh­ti uut­ta­vuot­ta.

Eläm­me vuo­den pi­mein­tä ai­kaa. Val­lan­kin tänä vuon­na se on enem­pi kuin tot­ta, kun sää­ti­la vaih­te­lee suo­ja­ke­lis­tä pie­nel­le pak­ka­sel­le, het­kek­si maa­han jää­nyt lumi on su­la­nut ja vet­tä tih­kut­taa. Sa­mal­la kui­ten­kin valo voit­taa pi­mey­den, kun sy­ty­täm­me kynt­ti­löi­tä ja kau­si­va­lo­ja ja saam­me rau­hoit­tua ad­ven­tin ai­kaan.

Tu­le­va­na sun­nun­tai­na vie­te­tään taas kirk­ko­vuo­den päät­ty­mi­sen, Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den - tai niin kuin en­nen sa­not­tiin: Tuo­mi­o­sun­nun­tain - päi­vää. Ny­ky­a­jan kii­reit­ten­sä kes­kel­lä tus­kai­le­val­le tämä py­hä­päi­vä tus­kin mer­kit­see enää pal­jo­a­kaan, mut­ta niil­le meis­tä, jot­ka muis­ta­vat vie­lä ai­ko­ja muu­ta­mien vuo­si­kym­men­ten ta­kaa se tar­koit­ti jo­ta­kin.

Tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na vie­te­tään ala­kou­lui­käis­ten lei­riä Val­kei­sen Lo­mas­sa. Täl­lä ker­taa lei­ril­lä on mu­ka­na mon­ta en­si­ker­ta­lais­ta. Muis­tat­ko it­se, kun olit en­sim­mäis­tä ker­taa lei­ril­lä pi­dem­män ai­kaa? Muis­tat­ko sen vat­san­poh­jaa kip­ris­te­le­vän jän­ni­tyk­sen, kun lei­ri al­koi? Kuin­ka mu­ka­vaa oli­kaan tou­hu­ta yh­des­sä ka­ve­rei­den kans­sa. En­tä il­tai­sin omas­sa käm­päs­sä ja­e­tut suu­ret sa­lai­suu­det tai sen pie­nen koti-ikä­vän, joka hii­pi pei­ton al­le lei­rin hil­jen­ty­es­sä?

Näin syk­syl­lä pi­meä ai­ka li­sään­tyy. Vä­hän ai­kaa sit­ten siir­re­tiin kel­lo­ja ja il­lal­la on en­tis­tä ai­kai­se­miin pi­me­ää. On mu­ka­va polt­taa kynt­ti­lää ja saa­da hie­man tun­nel­ma­va­loa. Sil­ti mei­naa, ai­na­kin mi­nul­la, pil­vi­set päi­vät ja pi­meys vie­dä vä­hän miel­tä ma­ta­lak­si, ei­kä il­lan pi­me­ään in­nos­ta läh­teä ul­koil­maan työ­päi­vän jäl­keen. Toi­saal­ta on vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lu rik­kaut­ta, jota on joka vuo­si ih­meel­lis­tä seu­ra­ta. On iha­naa tie­tää, et­tä pian se va­lo­kin taas li­sään­tyy.