Meil­lä kai­kil­la on oma äi­ti...
Mi­nun oma äi­ti oli mi­nul­le tosi ra­kas.
Lap­suu­des­sa äi­ti mi­nua hoi­ti ja huo­leh­ti kai­kel­lan­sa,
et­ten jou­tui­si mi­hin­kään vaa­raan.
Oli ai­na va­roit­ta­mas­sa kai­kes­sa...
Äi­ti­ni opet­ti mi­nul­le il­ta­ru­kouk­sen;
”Le­vol­le las­ken Luo­ja­ni, Ar­mi­as ole suo­ja­ni, si­al­tain jos en nou­si­si
Tai­vaa­seen ota ty­kö­si, Aa­men.”
Tämä ru­kous on ol­lut kan­ta­mas­sa mi­nua koko elä­män…
Nuo­re­na olin aut­ta­mas­sa äi­ti­ä­ni lyp­syl­lä na­ve­tal­la ja muu­ten­kin.
Sii­nä sa­mal­la opin kai­ken­lai­sia töi­tä te­ke­mään...
Tuli ai­ka, jol­loin löy­tyi puo­li­so ja läh­din mie­he­lään…
Siel­lä al­koi mi­nul­le uut­ta eri­lais­ta elä­mää… mo­nen­lais­ta.
Äi­ti­ni neu­voi mi­nua ”Muis­ta kun­ni­oit­taa van­hem­pia ih­mi­siä ”
Tätä oh­jet­ta yri­tin nou­dat­taa, oli­han uu­des­sa ko­dis­sa­ni
mie­he­ni van­hem­mat jo iäk­käi­tä sil­loin men­nes­sä­ni.
Yh­des­sä hei­dän kans­saan asuim­me yli 20 vuot­ta.
Ai­ka ku­lui ja mi­nus­ta­kin tuli Äi­ti!
Oi kuin­ka iha­na oli saa­da pi­tää sy­lis­sä omaa las­tan­sa.
Saim­me kol­me ra­kas­ta las­ta!!!
Ope­tin sa­moin il­ta­ru­kouk­sen lap­sil­lem­me, elä­män tur­vak­si…
Lap­sem­me kas­voi­vat ja vart­tui­vat ai­kui­sik­si...
Jo­kai­nen lap­sem­me löy­si­vät puo­li­son ja muut­ti­vat omil­leen.
Ai­ka ku­lui. Äi­ti tuli sai­raak­si ja tuli läh­dön ai­ka…
Sitä en­nen, tuli äi­dil­le Et­sik­ko-ai­ka...
Sai tul­la tun­te­maan Ju­ma­lan sa­nan ja ar­mon ja tul­la us­koon.
Vii­mei­se­nä ker­ta­na äi­ti sa­noi meil­le ”Äl­kää it­ke­kö Tai­vaas­sa ta­va­taan ...!”
Kii­tos äi­ti ja isä kai­kes­ta huo­len­pi­dos­ta ja oh­jeis­ta elä­mää­ni!!

Ke­väi­nen tai­vas, tuo uut­ta
pil­ven­hat­ta­rat tai­vaal­la…
Au­rin­ko pian pil­kis­tää,
tai­vaan­ran­nal­ta…
Uu­si ke­vät, ja uu­si aa­mu
tuo va­lo­aan…
Pi­meys hä­vi­ää,
valo li­sään­tyy…
Ku­kat nou­see maas­ta,
ke­vääl­lä uu­des­taan…
Uu­des­taan ai­na al­kaa alus­ta,
au­rin­gon voi­mas­ta...
Muut­to­lin­nut tu­le­vat ta­kai­sin,
joka ke­vät sa­moi­hin ai­koi­hin…
Ruo­ho kas­vaa no­pe­as­ti,
jäät läh­tee jär­vis­tä…
Pel­to­työt al­kaa jou­tui­sas­ti,
va­loa ja läm­pöä on riit­tä­miin…
Vet­tä sa­toi run­saas­ti,
kes­keyt­tä­en ke­vät töi­tä…
Kai­kil­la on ke­vät­tä rin­nas­sa,
pel­to­mies aher­taa pel­loil­laan…
Lin­nut pe­sää teh­den per­heel­leen,
käki kuk­kuu, kesä tul­lut on!
Kiit­tä­kääm­me Tai­vaan Isääm­me täs­tä
Uu­des­ta ke­vääs­tä ja ke­säs­tä…

Huo­li se on ja­loil­la
jos ken­gät ha­jo­aa.
On se Lii­sa Ih­me­maas­ta
kun saa näit­ten ken­gät
eh­jik­si muut­tu­maan
Jat­kuu ta­ri­na ja sa­moin
saap­pain kul­je­taan.
Mur­heen ryy­neis­tä puu­ro vä­sä­tään
ja sii­hen sop­pa kei­te­tään.
Niin hap­pa­mia on mar­jat pih­la­jan
kun sen oi­kein oi­val­taa.
Laki se on lain kir­joit­ta­jan ky­näs­sä
ja tus­ka suus­sa su­la­mas­sa.
Puu­ro poh­jaan pa­la­mas­sa.

Meil­lä jo­kai­sel­la on elä­mäm­me pi­tui­nen mat­ka,
täs­sä elä­mäs­sä.
Em­me tie­dä sen pi­tuut­ta, on­ko se ly­hyt,
vai pit­kä.
Vain Ju­ma­la tie­tää sen…
Syn­ty­mäs­tä se al­kaa ja päät­tyy kuo­le­maan.
Mut­ta jat­kuu ra­jan tuol­la puo­lel­la
ikui­suu­des­sa…
Sin­ne mon­ta lä­hei­sis­täm­me ja ys­tä­vis­täm­me,
ovat jo siir­ty­neet…
Meil­le jo­kai­sel­le on an­net­tu ja mää­rät­ty,
elä­mäm­me pi­tuu­den ver­ran,
maal­lis­ta mat­kaam­me.
Elä­kääm­me Ju­ma­lan sa­naan luot­ta­en ja
tur­vat­kaam­me ai­na Isään Tai­vaal­li­seen…
Ar­mo kan­taa ai­na…
Kiit­tä­kääm­me elä­mäs­tä täs­tä ja tu­le­vis­ta päi­vis­tä.
Jo­kai­nen päi­vä on ai­nut­ker­tai­nen,
ei­kä tule ta­kai­sin…
Siu­naus­ta Teil­le kai­kil­le nyt ja ai­na…

Minä kir­joi­tan rak­kau­des­ta
Kun val­ta­kun­tia ja­e­taan kuin kark­kia
Kun viha kup­lien si­säl­lä kas­vaa
Ja var­pus­ten lau­lu on vai­en­nut

Minä kir­joi­tan rak­kau­des­ta
Kun asei­ta ja­e­taan jo­kai­sen kä­teen
Kun käs­ke­tään kiin­nit­tää pis­ti­met
Ja kaik­ki­al­la on vi­hol­li­sia

Minä kir­joi­tan rak­kau­des­ta
Kun niu­kat eväät ja­e­taan
Kun pää­te­tään sit­ten­kin jat­kaa
Ja au­rin­ko nou­see kai­kes­ta huo­li­mat­ta

Lu­mi­hiu­ta­lei­ta hil­jal­leen
las­keu­tuu maa­han val­ke­aan…
Lun­ta on ai­ka pal­jon sa­ta­nut,
ja si­ten lap­set lu­miu­kon teh­dä saa...
Iloa lap­sil­la, tal­ven rie­muis­sa,
pulk­ka­mä­keen men­nä saa…
On mu­ka­va kelk­kail­la,
mä­keä alas ja ylös, rie­mua kai­kil­la!
Au­rin­ko jo näyt­täy­tyy tai­vaan­ran­nal­la,
ol­laan ke­vät­tä koh­den me­nos­sa…
Luon­to on ih­mei­tä täyn­nä,
naut­ti­kaam­me niis­tä…
täy­sin rin­noin…
Hel­mi­kuun he­le­ät päi­vät ja au­rin­koa
on tu­los­sa, odo­tel­laan.
Ru­koil­len kul­ke­kaam­me,
jo­kai­se­na päi­vä­nä…
Tai­vaan Isäm­me pi­tää,
meis­tä huo­len…
Iha­naa tal­ve­nai­kaa kai­kil­le...

Päi­vät pi­te­nee ja valo li­sään­tyy,
ke­vään tul­len,
nyt jo tam­mi­kuus­sa…
Luon­to on ih­meel­li­nen,
kir­kas ja au­rin­koi­nen,
no­pe­as­ti il­mat voi muut­tua…
Vie­lä äs­ken oli lau­haa ja maa mus­ta,
mut­ta nyt on kir­kas­tu­nut,
ja pa­kas­tu­nut...
Pak­ka­nen pauk­kuu nyt nur­kis­sa,
mut­ta iha­naa on kat­sel­la,
luon­toa kau­nis­ta sen...
Puut ja pen­saat ovat ver­hou­tu­neet,
har­so­vaip­paan,
iha­nan val­koi­seen…
On kau­nis­ta, sil­mä le­pää,
maa kim­mel­tää ja hoh­taa,
au­rin­gon lois­tees­sa sen…
Kuu­ta­mo yöl­lä on,
kau­nis­ta ja va­loi­saa,
mel­kein kuin päi­väl­lä…
Kaik­ki tämä on meil­le an­net­tu,
kun­han osaam­me
sii­tä naut­tia…
Ke­vät­tä koh­den men­nään,
kii­tol­li­sin mie­lin ja
kiit­tä­en Tai­vaal­lis­ta Isääm­me kai­kes­ta!

Rai­ja He­le­na Kor­pe­la
Soi­ni

Jou­lu­na en­sim­mäi­se­nä,
jou­lun en­ke­li il­moit­ti,
Ilo­sa­no­man
Pai­me­nil­le,
jot­ka oli­vat ke­dol­la lam­pai­ta pai­men­ta­mas­sa.
En­ke­li sa­noi; Äl­kää pe­lät­kö!
Minä il­moi­tan suu­ren ilon…
kai­kel­le kan­sal­le...
Teil­le on tä­nään syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja Jee­sus Kris­tus!
Hän on ka­pa­loi­tu­na, sei­mes­sä ma­kaa­mas­sa...
Jou­lun täh­ti näyt­ti tien sei­men lap­sen,
Pai­me­net in­nois­saan läh­ti­vät...
kat­so­maan ih­met­tä suur­ta
sei­men las­ta...
Jou­lun täh­teä seu­ra­ten,
He löy­si­vät tal­lin, ja siel­lä
sei­mes­sä ma­ka­si pie­ni Jee­sus-lap­si.
Äi­ti Ma­ria ja Joo­sef iloi­se­na hoi­ti­vat.
Pai­me­net ker­toi­vat en­ke­lis­tä ja täh­des­tä,
ja kuin­ka He osa­si­vat tul­la kat­so­maan
Jee­sus-las­ta!
Ma­ria kät­ki kaik­ki sy­dä­meen­sä,
yh­des­sä He iloit­si­vat ja
Kiit­ti­vät Ju­ma­laa.
Ju­ma­la on rak­kaus…

Ys­tä­vä­ni
mil­loin olet vii­mek­si le­vän­nyt?
Kuu­sen ok­sat ta­voit­ta­vat
veh­rey­del­lään mie­len mai­se­man.
Huur­tei­set pih­la­jan­mar­jat ovat
upe­aa kat­sot­ta­vaa.
Ju­ma­la pu­huu luon­nos­sa.
Kuu­let­han sen?
Nyt hän tu­lee luok­se­si
sei­men lap­sen
ja Kun­ni­an Ku­nin­kaa­na.
Sei­mel­tä on ly­hyt mat­ka
ris­tin tiel­le.

Se on mum­mul­le tär­kee se sen pii­ron­ki
joka sei­soo sen huo­neen nur­kas­sa.
Art­tu­ri vai­naan te­ke­mä se san­noo
ja sei­soo sii­nä, käsi pii­ron­gin ku­lu­mal­la.
Ihan niin­ku sii­nä va­na­has­sa va­lo­ku­vas­sa,
käsi Art­tu­rin olo­ka­pääl­lä.
Maa­lit­ki sii­tä on ra­pis­tu­nu.
Mut­ta niim­pä sitä on mum­mus­ta­ki.
Sitä ei sit­te siir­rel­lä,
se sei­soo jus­tiin­sa sii­nä.
Pöl­lyt­ki ras­sa­taa vaa al­ta ha­ri­an var­rel­la.
Ylim­mäs­sä laa­ti­kos­sa on ra­vat­ti, mus­ta.
Art­tu­ri vai­naan, ja ruu­tu­sia ne­nä­lii­no­ja. –Vai­naan neki.
Toi­ses­sa on kuo­le­mai­li­mo­tuk­sia, ja äi­tien­päi­vä­kort­tia.
Nii­tä se jos­kus sel­laa, ja it­kee­ki pik­ku­se.
Ku on niin kau­nii­ta värs­sy­jä.
Ala­laa­tik­ko on­ki ai­na tiu­kas­ti kiin­ni.
Jos­kus har­vo mum­mu se au­ka­see.
Sie­lä on ki­ri­jei­tä ja va­na­ha ka­ha­vi­kup­pi.
Sii­nä on kul­ta­ne reu­nus ja ruu­su­ja.
Sitä se jos­kus si­ve­lee, niin­ku Art­tu­rin viik­siä.
Vi­li­ka­see si­vul­lee, niin­ku olis ol­lu pa­han­te­os­sa.
Ni­pis­tää sit­te suun­sa sup­puu.
Siel­lä se on kait mum­mun nuo­ruus.
 - Pit­tää sitä ol­la jo­ta­ki iha om­maa se san­noo.
Vaik­kei sitä kaik­ki ym­mär­rä.
Mitä se tek­kee kuo­li-ili­mo­tuk­sel­la
ja va­na­hal­la ka­ha­vi­ku­pil­la, kor­vat­to­mal­la.

Mitä jou­lus­ta ker­toi­sin -
Jou­lu tu­lee,
jou­lu me­nee.
Näin on ai­na ol­lut.
Lap­suu­den jou­luis­ta van­huu­teen,
on ai­ka an­ta­nut muu­tos­ten myö­tä,
mo­nen­lai­sia jou­lu­ja.
Ajat ovat muut­tu­neet,
elä­mä sen mu­ka­na.
Muis­tois­sa kan­nam­me
lap­suu­den jou­lut her­kem­min.
Ne evät him­me­ne -
Val­koi­set jou­lut oli­vat,
upe­at lu­mi­nie­tok­set.
Ai­dot kynt­ti­lät jou­lu­kuu­ses­sa
ja tak­ka­tu­li läm­mit­ti pirt­tiä.
Äi­din val­mis­ta­mat jou­lu­ruu­at
ne tun­tui­vat juh­lal­ta.
Lah­jat oli­vat vä­häi­sem­piä.
Jou­lun tun­nel­ma ja muis­tot,
syn­ty­vät rau­has­ta ja vaa­ti­mat­to­muu­des­ta.

Is­tun olo­huo­nees­sa.
Jou­lun­pu­nai­set kynt­ti­lät
pa­la­vat kirk­kaas­ti.
Mu­kis­sa on läm­min­tä me­hua.
Pi­par­ka­kut mais­tuu.
Mil­lai­nen on jou­lu­mat­ka­si?
Mitä koh­taat tiel­lä­si?
Tu­le­van juh­lan lä­hei­syys
kuor­mit­taa miel­tä.
Pi­täi­si val­mis­taa jou­lu.
Jou­lu on jo val­mis
si­nul­le ja mi­nul­le.
Muis­tat­han:
"Hei­nil­lä här­kien kau­ka­lon" ja
"Ris­til­lä rin­nal­la ryö­vä­rin"?

Niin kum­mal­lis­ta ai­kaa
kun kaik­ki yh­täk­kiä muut­tuu.
On vä­lil­lä jou­lu
ja vä­lil­lä pit­kä­per­jan­tai.
Py­hän aa­vis­tus.
Syk­syn pi­meys,
jota en­si­lu­mi het­ken va­lai­see.
Sy­dän huu­taa tus­kaan­sa
tai kiit­tää.
Yri­tän aja­tel­la
ja ol­la ajat­te­le­mat­ta,
sil­lä niin lä­hel­lä on vir­ta,
jota en us­kal­la kat­soa.
Maa­il­ma muut­tuu vie­raak­si,
ka­to­aa pi­mey­teen
ja kir­kas­tuu taas.
Yk­si­näi­syys on tyh­jää
ja täy­dem­pää kuin mi­kään muu,
sil­lä kuka ym­mär­täi­si
äi­tin­sä me­net­tä­neen ki­vun.

Vuo­den pi­meim­pä­nä ai­ka­na,siis nel­jä viik­koa en­nen jou­lua,
al­kaa suu­ren
jou­lu­juh­lan odo­tus…
Ad­ven­tin ai­ka.
En­sim­mäi­se­nä ad­vent­ti­na
sy­ty­te­tään en­sim­mäi­nen kynt­ti­lä.
Toi­se­na ad­vent­ti­na toi­nen kynt­ti­lä…
Kol­man­te­na ad­vent­ti­na kol­mas kynt­ti­lä…
Kun­nes vii­mei­se­nä ad­vent­ti­na pa­laa liek­ki
nel­jäs­sä eri­mit­tai­ses­sa
kynt­ti­läs­sä…
Näin jou­lun valo li­sään­tyy
juh­lan lä­hes­ty­es­sä…
En­sim­mäi­ses­sä syt­tyy,
jou­lun odo­tuk­sen,
toi­se­na jou­lui­lon,
kol­man­te­na jou­lu­rau­han,
ja nel­jän­te­nä
rak­kau­den kynt­ti­lä!
Hy­vää ad­ven­tin ai­kaa kai­kil­le

Rus­kan kes­kel­tä huo­ma­sin
eri­koi­ses­ti kel­tai­sen vä­rin.
Sain loh­tua haa­pa­puus­ta,
kun sil­loin oli vai­kea het­ki.
Puun leh­tien vä­ri­nä
teki mi­nut iloi­sek­si.
On­ko si­nul­la jo­kin väri,
jol­la Tai­vaan Isä
ha­lu­aa si­nua roh­kais­ta?

An­ne Pe­so­nen

Vaik­kei ole enää ki­pi­nää
Ei suo­nis­sa­si tul­ta
Elää toi­vo, kun­nes pääl­lä­si
On kun­non ker­ros mul­taa
Vaik­ka kul­jet pi­me­äs­sä
Ohu­el­la jääl­lä
Voi toi­von heit­tää vas­ta
Kun on mul­ta­ker­ros pääl­lä
Ja vie­lä koit­taa aa­mu
Yl­le kyl­män maan
Kun sua ei pi­dät­te­le
Ton­nin mul­ta­ker­ros­kaan

Käsi au­ras­sa, mut­ta sy­dän Tai­vaas­sa.
Tie­däm­me et­tä ai­kam­me tu­lee läh­teä täs­tä ajas­ta ikui­suu­teen
omal­la ajal­lam­me.
Ai­ka on syn­tyä, ai­ka on elää ja ai­ka kuol­la, kai­kel­la ai­kan­sa.
Lap­sen syn­ty­mä on ih­me suu­ri!
Elä­mä on an­net­tu meil­le elet­tä­väk­si.
Kuun­nel­laan sy­dä­men ään­tä mitä teem­me.
Siu­na­ten kun kul­jem­me, py­sym­me kai­dal­la tiel­lä.
Oma En­ke­li­ni, ole vie­rel­lä­ni ai­na kaik­ki­al­la

Tai­vaan En­ke­lin var­je­lus­ta ja suo­je­lus­ta kai­kil­le toi­vo­en!