Meil­lä jo­kai­sel­la on elä­mäm­me pi­tui­nen mat­ka,
  täs­sä elä­mäs­sä. 

  Em­me tie­dä sen pi­tuut­ta, on­ko se ly­hyt,
vai pit­kä.
Vain Ju­ma­la tie­tää sen. 

  Syn­ty­mäs­tä se al­kaa ja päät­tyy kuo­le­maan.
Mut­ta jat­kuu ra­jan tuol­la puo­lel­la
ikui­suu­des­sa.

   Sin­ne mon­ta lä­hei­sis­täm­me ja ys­tä­vis­täm­me,
ovat jo siir­ty­neet.

  Meil­le jo­kai­sel­le on an­net­tu ja mää­rät­ty,
elä­mäm­me pi­tuu­den ver­ran,
maal­lis­ta mat­kaam­me.

   Elä­kääm­me Ju­ma­lan sa­naan luot­ta­en ja
tur­vat­kaam­me ai­na Isään Tai­vaal­li­seen.
Ar­mo kan­taa ai­na.

  Kiit­tä­kääm­me elä­mäs­tä täs­tä ja tu­le­vis­ta päi­vis­tä.
Jo­kai­nen päi­vä on ai­nut­ker­tai­nen
ei­kä tule ta­kai­sin.

  Siu­naus­ta Teil­le kai­kil­le nyt ja ai­na.

Rai­ja He­le­na Kor­pe­la