Se on kum­mal­li­nen. Nuo­re­na yh­del­lä mei­dän lap­sis­tam­me oli vai­he, jol­loin oma­tun­to oli lii­an­kin herk­kä. Syyl­li­syyt­tä tun­net­tiin sii­tä­kin, mikä ei ol­lut omaa te­koa. Toi­sel­la taas oli vai­he, jol­loin omaa­tun­toa ei löy­ty­nyt ol­len­kaan.

Kirk­kain sil­min va­leh­del­tiin te­ois­ta, joil­la oli sil­min­nä­ki­jöi­tä tai joku muu kiis­ta­ton to­dis­te. Ikä­e­roa heil­lä ei ol­lut mon­taa vuot­ta, ei­kä kas­va­tus­me­to­di­kaan sii­nä vä­lil­lä ol­lut eh­ti­nyt sa­not­ta­vas­ti ke­hit­tyä. Eri­lai­sia per­soo­nia. Mut­ta kyl­lä heis­tä kai­kis­ta vuo­sien mit­taan ihan ih­mi­siä kas­voi. Oma­tun­to­kin vai­kut­taa jo ai­ka nor­maa­lil­ta.

Olen ta­van­nut myös ai­kui­sia ih­mi­siä tä­män hai­ta­rin mo­lem­mil­ta lai­doil­ta. Suu­rin osa lie­nee vä­li­maas­tos­sa.

Psal­mis­sa 32 pu­hu­taan myös oman­tun­non toi­min­nas­ta. Täl­lä ker­taa pu­hu­taan eri­tyi­ses­ti Ju­ma­lan he­rät­tä­mäs­tä omas­ta­tun­nos­ta. Psal­min al­ku ker­too sii­tä, et­tä Ju­ma­lan tah­don tun­te­mi­nen he­rät­tää syyl­li­syy­den sen rik­ko­mi­ses­ta. Tämä on syyl­li­syyt­tä, jota her­kem­pi­kin oma­tun­to ha­lu­aa väl­tel­lä, vä­hem­män her­käs­tä pu­hu­mat­ta­kaan.

Vir­heen tun­nus­ta­mi­nen ja toi­sel­ta ih­mi­sel­tä an­teek­si pyy­tä­mi­nen on haas­ta­vaa. Ju­ma­lal­le tun­nus­ta­mi­nen ja an­teek­si pyy­tä­mi­nen voi ol­la vie­lä vai­ke­am­paa. To­sin mo­lem­pien tu­li­si ol­la sa­man jat­ku­mon osia. Mut­ta puo­lus­te­le­mi­sel­la tai kiel­tä­mi­sel­lä on seu­rauk­sen­sa:

Niin kau­an kuin minä vai­ke­nin syn­nis­tä­ni, ruu­mii­ni riu­tui ja kuih­tui. Päi­vät pääs­tään minä huu­sin tus­kas­sa­ni. Öin ja päi­vin kä­te­si pai­noi mi­nua ras­kaa­na. Mi­nun elä­män­voi­ma­ni haih­tui niin kuin kos­teus ke­sän hel­tees­sä.

Ju­ma­la on ker­to­nut tah­dos­taan Raa­ma­tus­sa. Kun sitä tun­ne­taan, mut­ta ei seu­ra­ta, se tuo omaan elä­mään vai­keuk­sia. Ju­ma­lan kä­den pai­non tun­te­mi­nen viit­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan tah­toa tun­ne­taan, sitä on ri­kot­tu, ja nyt Pyhä Hen­ki on he­rät­tä­mäs­sä syyl­li­syyt­tä. Jos on teh­nyt vää­rin, syyl­li­syy­den tun­te­mi­nen on ter­veel­li­nen asia – niin ih­mis­ten kuin Ju­ma­lan­kin suh­teen.

Syyl­li­syy­den si­säl­lä pi­tä­mi­nen joh­taa elä­män­voi­man haih­tu­mi­seen, eli ilon ja mie­lek­kyy­den me­net­tä­mi­seen. Ja kos­ka ih­mi­nen on ko­ko­nai­suus, tämä kaik­ki al­kaa vai­kut­ta­maan myös krop­paan ja elä­män­ta­poi­hin. Syn­nin kans­sa ih­mi­nen ei elä sitä elä­mää, mi­hin hä­net on alun pe­rin teh­ty.

Niin kuin ih­mis­ten vä­lil­lä­kin, myös Ju­ma­lan kans­sa rat­kai­su­na on nöyr­ty­mi­nen, tun­nus­ta­mi­nen ja an­teek­si­pyy­tä­mi­nen. Sii­tä seu­raa­va an­teek­si­an­to tuo ilon ja kii­tol­li­suu­den myös psal­min­kir­joit­ta­jan elä­mään. Hän on jäl­leen sii­nä, mi­hin hä­net on tar­koi­tet­tu.

Hän on Ju­ma­lan joh­ta­mal­la tiel­lä, jota syn­ti ei enää hal­lit­se. Se on pyy­det­ty an­teek­si. Se on saa­tu an­teek­si, kos­ka Jee­sus on kan­ta­nut sen hä­nen puo­les­taan. Tämä tuo rau­han, ilon ja puh­taan oman­tun­non. Ja niin kir­joit­ta­ja ke­hot­taa sa­maan myös si­nua ja mi­nua: Ru­koil­koot kaik­ki pal­ve­li­ja­si si­nua hä­dän het­kel­lä.

Sama an­teek­si­an­to ja sama pe­las­tus on myös meil­le tar­jol­la. Jee­suk­sen an­si­os­ta.

Ter­ho Ka­ner­vik­ko­a­ho
kirk­ko­her­ra
Soi­nin seu­ra­kun­ta