Vii­me ai­koi­na olen usein kuul­lut iäk­kääm­mil­tä ikä­viä ko­ke­muk­sia sii­tä, kuin­ka hei­tä on koh­del­tu. Apua ja pal­ve­lua on ol­lut vai­kea saa­da. Jopa on sa­not­tu, et­tei si­nul­la ole kii­re saa­da hoi­toa, kun olet eläk­keel­lä, vaik­ka vai­va oli­si sel­lai­nen, et­tä hoi­don vii­väs­ty­mi­nen sel­ke­äs­ti pa­hen­taa sitä.

Hoi­to­paik­ko­jen vä­hen­tä­mi­nen on myös han­ka­loit­ta­nut mo­nien elä­mää. Paik­kaa ei eh­kä enää löy­dy lä­hel­tä omai­sia ja ys­tä­viä, jol­loin yk­si­näi­syys li­sään­tyy. Kyl­lä­hän sen ym­mär­tää, et­tä on pri­o­ri­soi­ta­va ja re­surs­sit, sekä ra­hal­li­set, hen­ki­lö-, et­tä ti­la­re­surs­sit on otet­ta­va huo­mi­oon, mut­ta tun­tuu, et­tei ih­mis­tä enää iäk­kää­nä ar­vos­te­ta.

Ys­tä­vät ja su­ku­lai­set ovat tär­kei­tä ja mah­dol­li­suus ta­va­ta hei­tä usein pi­täi­si ol­la yk­si pri­o­ri­tee­teis­ta. Ei raha sai­si kaik­kea rat­kais­ta. Jo­kai­sel­la on ol­ta­va mah­dol­li­suus edes ys­tä­väl­li­seen ja kun­ni­oit­ta­vaan koh­te­luun.

Ny­kyi­sin ei kuu­le, et­tä van­huk­sia pi­täi­si kun­ni­oit­taa. Kyl­lä mei­dän tu­li­si kun­ni­oit­taa elä­män­ko­ke­mus­ta, kaik­kea sitä, mitä he ovat elä­män­sä ai­ka­na teh­neet ja näh­neet. An­taa ar­vo ih­mi­se­nä riip­pu­mat­ta sii­tä, mil­lai­nen ter­veys ja kun­to on nyt. Kaik­ki­han me van­he­nem­me, sitä ei voi vält­tää.

Ju­ma­lal­le me kaik­ki olem­me rak­kai­ta ja yh­tä ar­vok­kai­ta. Olem­me Hä­nel­le rak­kai­ta ihan it­se­näm­me. Nuo­re­na, kun tun­sin it­se­ni huo­nok­si ja et­tei ku­kaan vä­li­tä, tuo loh­dut­ti mi­nua suu­res­ti. On yk­si, joka ra­kas­taa juu­ri mi­nua: Pyhä kol­miyh­tei­nen Ju­ma­la.

Hän on mei­dät luo­nut ja kas­tees­sa olem­me saa­neet tul­la Hä­nen lap­sik­seen. Hän ha­lu­aa kaik­kien pe­las­tus­ta. Sik­si Hän an­toi oman Poi­kan­sa ris­til­le so­vit­ta­maan syn­tim­me. Kyl­lä­hän se syn­ti vai­vaa mei­tä. Se nä­kyy maa­il­man­ti­lan­tees­sam­me­kin. Ei ih­mi­nen osaa elää rau­has­sa tois­ten­sa kans­sa. Ei ih­mi­nen osaa elää re­hel­li­ses­ti ja toi­set huo­mi­oon ot­ta­en. Jos joku elää­kin kun­nol­li­ses­ti, on vä­hin­tään aja­tuk­sis­sa it­sek­kyyt­tä. Ar­moa tar­vit­sem­me jo­kai­nen.

Ju­ma­la loi ih­mi­sen ku­vak­seen. Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa tuo kuva vau­ri­oi­tui, mut­ta se on meis­sä jo­kai­ses­sa edel­leen. Jee­sus näki Ju­ma­lan ku­van ih­mi­sis­sä. Hän koh­ta­si ja aut­toi eri­tyi­ses­ti nii­tä, joi­ta ih­mi­set hal­vek­si­vat, esim. sa­ma­ri­a­lai­set, sai­raat, nai­set.

Ju­ma­lan kuva nä­kyy eri­tyi­ses­ti sii­nä, et­tä ih­mi­nen osaa erot­taa oi­ke­an ja vää­rän, meil­lä on oma­tun­to. Toi­si­naan syn­ti vää­ris­tää sen­kin. Ju­ma­lan kuva nä­kyy myös kai­pauk­se­na yh­tey­teen Ju­ma­lan kans­sa. Pyr­ki­myk­ses­tä tuo­hon yh­tey­teen ker­to­vat mo­nen­lai­set us­kon­not ja us­ko­muk­set.

Tuo yh­teys on meil­lä Jee­suk­ses­sa. Sik­si Hän tuli maa­il­maan ja so­vit­ti syn­tim­me. Hä­nes­sä meil­lä on rau­ha. Hä­nes­sä meil­lä on toi­vo. Hän on tie tai­vaan iloon. Voi­sim­me­ko me näh­dä toi­sem­me ja näh­dä toi­sis­sam­me Ju­ma­lan ku­van? Voi­sim­me­ko ar­vos­taa ja ra­kas­taa toi­si­am­me? voi­sim­me­ko yh­des­sä iloi­ta ar­mos­ta?

Kat­rii­na Leh­to­nen
di­a­ko­nis­sa
Soi­nin seu­ra­kun­ta