Syksy kaikenlaisine puuhineen hivuttautuu vähitellen osaksi arkea, ja syyssade pisaroineen huuhtoo pikkuhiljaa kesän lämmön ja lomat mielestä ja tuo mukanaan villajumpperit, kumisaappaat ja arkisen työn. Tuttuahan tuo meille on, kesää seuraa syksy ja syksyn tutut rutiinit.
Me ihmiset olemme siitä metkoja otuksia, että tykkäämme kovasti tehdä asioita totutuilla tavoilla: on jotenkin turvallista ajatella, että kyllä tämä taas sujuu, kun tehdään näin ja niin. Tai: pieleenhän tuo aina menee, kun nuo ihmiset taas tekevät noin ja ajattelevat näin.
Tämä kaiketi ”kuplautumiseksi” nimetty ilmiö saa lisää voimaa muista samoin ajattelevista, ja oikein räjähtää tajuntaan, kun riittävästi julkisuudessa ollut henkilö tai ihmisryhmä sanoa mäiskäyttää riittävän halkinaisesti jotakin valtakunnallisessa verkossa joko kuvallisessa tai kuvattomassa lähetyksessä.
Seurauksena on yleensä valtaisana vellova keskustelu, jossa puolustelut ja oikeassa olemiset seuraavat toisiaan, kaikenlaisista pöyristelyistä nyt puhumattakaan. On kuitenkin hyvä miettiä, mistä keskustelut ehkä laajemmin kertovat: puolustetaanko ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta, vai tosiasiassa tarvetta lyödä ja häväistä muita sanan säilällä.
Raamatun tekstit ensi sunnuntaille kiitollisuudesta tömäyttävätkin tervehdyttävästi uutiskuplassa seikkailevankin maanpinnalle. Kaikki saamamme hyvä tulee Taivaalliselta Isältämme, myös kykymme pohtia ja sanoittaa asioita, joista niin mielellämme olemme oikeassa.
Pystymmekö nöyrästi toteamaan, ettemme aina päädy viisaisiin johtopäätöksiin pohdinnoissamme, ja mikä tärkeintä, ymmärrämmekö, että nöyryys ja kiitollisuus ovat tie viisauden lähteelle, Jumalan valtakuntaan.
Eeva-Liisa Kolonen
kanttori
Alajärven seurakunta
