Ke­vät on tul­lut no­pe­as­ti. Pää­si­äi­nen on vie­tet­ty. Päi­vät pi­te­ne­vät. Valo voit­taa. Pian al­kaa uu­si elä­mä val­taa­maan alaa. Pui­hin al­kaa tul­la sil­mu­ja. Rou­ta su­laa. Nur­met al­kaa vi­her­tää. Tuo­ta joka vuo­tis­ta luon­non il­mi­ö­tä on mu­ka­va seu­ra­ta ja ih­me­tel­lä.

Ei ole it­ses­tään sel­vää, et­tä kaik­ki me­nee niin kuin en­nen­kin. Et­tä tal­ven jäl­keen ke­vät koit­taa ja elä­mä voit­taa. Kaik­ki elä­mä on lo­pul­ta Ju­ma­lan luo­mis­työn he­del­mää. Mi­tään ei ta­pah­du, el­lei suu­ri puu­tar­hu­ri kai­ken ta­ka­na hää­rää ja to­teu­ta luo­mis­te­ko­jaan joka vuo­si uu­del­leen ja uu­del­leen.

Pää­si­äi­sen jäl­keen ope­tus­lap­set oli­vat pe­lok­kai­na häm­mäs­tyk­sis­sään. He ko­koon­tui­vat yh­des­sä ylä­sa­liin lu­kit­tu­jen ovien ta­ka­na. Siel­lä he koh­ta­si­vat ylös­nous­seen Jee­suk­sen. Heis­tä tuli ylös­nous­seen to­dis­ta­jia. Hei­dän elä­män­sä mul­lis­tui. Kuo­le­ma oli voi­tet­tu. Jee­sus elää. Me­kin saam­me elää.

Ker­ran eräs maan­vil­je­li­jä löy­si kot­kan mu­nan. Hän vei sen ka­na­laan. Ka­nat hau­toi­vat, sii­tä kuo­riu­tui kot­ka, joka luu­li ole­van­sa kana. Viet­ti ka­na­las­sa tois­ten ka­no­jen kans­sa elä­män­sä. Van­hoil­la päi­vil­lään se näki tai­vaal­la kaar­te­le­van kot­kan, ky­syi toi­sil­ta ka­noil­ta mikä tuo on. Ne vas­ta­si­vat. Se on kot­ka, sen paik­ka on tai­vaal­la. Mei­dän paik­kam­me on nok­kia maa­ta ol­la tääl­lä ka­na­las­sa.

Älä sinä jää nok­ki­maan maa­ta. Älä jää ajat­te­le­maan, et­tä elä­mä on vain täs­sä nä­ky­väs­sä. An­na ylös­nous­seen Kris­tuk­sen mul­lis­taa elä­mä­si. An­na tuu­len pu­hal­taa. Nou­se sii­vil­le ja len­nä. Niin saat yh­tyä tä­hän Pek­ka Si­mo­jo­en lau­luun: Ja­lat pi­dän mul­las­sa maa­il­man, Kat­seel­la­ni tai­vas­ta ta­voi­tan. Tie­dän min­ne mat­kaa­ni teh­dä saan. Olen kan­sa­lai­nen kah­den maan.

Lau­ri Pie­ti­käi­nen
kirk­ko­her­ra
Äh­tä­rin seu­ra­kun­ta