Näin syk­syl­lä pi­meä ai­ka li­sään­tyy. Vä­hän ai­kaa sit­ten siir­re­tiin kel­lo­ja ja il­lal­la on en­tis­tä ai­kai­se­miin pi­me­ää. On mu­ka­va polt­taa kynt­ti­lää ja saa­da hie­man tun­nel­ma­va­loa. Sil­ti mei­naa, ai­na­kin mi­nul­la, pil­vi­set päi­vät ja pi­meys vie­dä vä­hän miel­tä ma­ta­lak­si, ei­kä il­lan pi­me­ään in­nos­ta läh­teä ul­koil­maan työ­päi­vän jäl­keen. Toi­saal­ta on vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lu rik­kaut­ta, jota on joka vuo­si ih­meel­lis­tä seu­ra­ta. On iha­naa tie­tää, et­tä pian se va­lo­kin taas li­sään­tyy.

Ke­sän ja syk­syn ai­ka­na olen mie­he­ni kans­sa teh­nyt mon­ta pa­tik­ka­ret­keä. On ma­joi­tut­tu ul­ko­na ja näh­ty mon­ta kau­nis­ta mai­se­maa ja kau­nis­ta il­ta­rus­koa. Au­rin­ko kul­taa las­kies­saan en­sin mai­se­man ja sit­ten tai­vaan. Luon­to hoi­taa miel­tä­kin, met­säs­sä kä­ve­ly te­kee hy­vää. Luon­to pu­huu myös Luo­jas­taan kaik­ki­ne ih­meel­li­syyk­si­neen.

Kun miet­tii vaik­ka­pa eri kas­vien ja eläin­ten ky­kyä sel­viy­tyä vai­keis­sa­kin olois­sa, ku­ten tal­ven pak­ka­sis­sa, ei voi kuin ih­me­tel­lä Ju­ma­lan te­ko­ja. On Hä­nel­lä ol­lut hyvä mie­li­ku­vi­tus luo­des­saan tätä kaik­kea! Ja kuin­ka kau­niik­si valo te­kee­kään kai­ken!

Toi­si­naan kuu­lee sa­not­ta­van: ”Met­sä on kirk­ko­ni.” Tot­ta se on­kin jos­sain mää­rin. Luon­to pu­huu Luo­jas­ta, hoi­taa ja rau­hoit­taa. Sil­ti se ei ole sama, kuin Sa­nan kuu­lo kir­kos­sa. Raa­ma­tus­ta ja sak­ra­men­teis­ta, kas­tees­ta ja eh­tool­li­ses­ta, saam­me Jee­suk­sen.

Vain Jee­sus on syn­tiem­me so­vi­tus ja Hä­nes­sä meil­lä on elä­mä. Käy­dään met­säs­sä, mut­ta käy­dään myös kir­kos­sa ja lu­e­taan Raa­mat­tua ja men­nään vaik­ka­pa Raa­mat­tu­pii­riin.

Pi­me­äs­sä ei näe, mut­ta valo tuo kai­ken nä­ky­viin. Ma­ta­lal­ta pais­ta­es­saan au­rin­ko näyt­tää si­säl­lä ole­van lian ja var­sin­kin ik­ku­noi­den li­kai­suu­den. Va­los­sa myös näh­dään kul­kea, ei­kä tör­mäil­lä tai kom­pas­tu­ta sik­si, et­tem­me näe es­tei­tä.

Jee­sus sa­noi: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.” Joh. 8:12. Ar­mo on Ju­ma­lan rak­kaut­ta ja sii­tä­hän sa­no­taan, et­tä se on joka aa­mu uu­si. Syn­ti kiu­saa mei­tä tääl­lä ajas­sa lop­puun as­ti ja sik­si tar­vit­sem­me ar­moa. Jee­sus elä­mäm­me va­lo­na nä­em­me tien tai­vaan ko­tiin as­ti. Tar­vit­sem­me Jee­sus­ta joka päi­vä näyt­tä­mään lian elä­mäs­säm­me, mut­ta myös puh­dis­ta­maan sen.

Voim­me miet­tiä, ha­lu­am­me­ko ol­la va­lon vai pi­mey­den puo­lel­la. Min­ne ha­lu­am­me ol­la mat­kal­la? Kul­jem­me­ko Jee­suk­sen seu­ras­sa? Meis­tä moni on kas­tet­tu jo pie­ne­nä. Saam­me pa­la­ta tuon kas­teen ar­moon, se on voi­mas­sa tä­nään­kin. Saam­me elää Ju­ma­lan lap­si­na Hä­nen lä­hel­lään, Hä­nen va­los­saan. Ar­mon al­la on tur­val­lis­ta elää.

Kat­rii­na Leh­to­nen
di­a­ko­nis­sa
Soi­nin seu­ra­kun­ta