Meil­lä tääl­lä Soi­nis­sa ko­koon­nut­tiin tois­sa sun­nun­tai­na per­he­kirk­koon. Pai­kal­la oli mu­ka­vas­ti per­hei­tä lap­si­neen mui­den tut­tu­jen kir­kos­sa kä­vi­jöi­den li­säk­si. Oi­ke­as­taan jo täs­tä koh­taa pääs­tään siir­ty­mään su­ju­vas­ti lem­pi­ai­hee­see­ni.

Ni­mit­täin sii­hen, et­tä kaik­ki saa­vat tul­la kirk­koon. Ei­kä se hait­taa, jos lap­sis­ta kuu­luu vä­hän ää­niä. Ää­ni­maa­il­ma, jota it­se kuun­te­lin tuol­loin sun­nun­tai­na ei ol­lut mil­lään lail­la häi­rit­se­vä vaan enem­män­kin iloa tuot­ta­va. Rie­mua sii­tä, et­tä lap­sia on tuo­tu kirk­koon. Saim­me kuul­la myös toi­se­na teks­tin­lu­ki­ja­na las­ten edus­ta­jaa, mikä ilah­dut­ti ko­vas­ti. Se jos mikä sopi per­he­kirk­koon.

Au­to­lei­kit, kirk­ko­ru­si­nat, pie­ni ja­loit­te­lu käy­tä­väl­lä, ko­leh­din tuo­mi­nen ko­riin kes­ki­ris­til­le, las­ten siu­naa­mi­nen alt­ta­ril­la, yh­des­sä lau­la­mi­nen ja hil­jen­ty­mi­nen kuun­te­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Sii­nä on jo mon­ta pien­tä osas­ta, jot­ka te­ki­vät meil­le täl­lä­kin ker­taa on­nis­tu­neen per­he­kir­kon.

Vir­sien lau­la­mi­nen yh­des­sä kuu­luu ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen. Oli mu­ka­va huo­ma­ta, mi­ten ai­na­kin muu­ta­man lap­sen kas­voil­le nou­si in­nos­tus, hei tä­män minä osaan lau­la­es­sam­me tut­tua Ju­ma­lan käm­me­nel­lä las­ten virt­tä. Eh­kä­pä siel­lä pen­kis­sä läh­ti liik­keel­le myös tä­hän lau­luun opit­tu leik­ki.

Sun­nun­tain ai­hee­na oli lä­him­mäi­nen. Saim­me muis­tu­tuk­sen ja ajat­te­le­mi­sen ai­het­ta sii­hen, mi­ten me koh­taam­me muut ih­mi­set ym­pä­ril­läm­me. Olem­me­ko oi­ke­as­ti val­mii­ta aut­ta­maan sil­loin kun toi­nen sitä apua tar­vit­see? Sil­loin­kin kun ky­sees­sä on­kin hen­ki­lö, jon­ka kans­sa ei­vät ai­na aja­tuk­set koh­taa.

Vir­si 509 min­kä myös vei­sa­sim­me an­taa hy­vin yti­mek­käät ja sel­ke­ät oh­jeet, mi­ten me voim­me tar­kas­tel­la it­se­äm­me ja omaa käy­tös­täm­me ja myös pyy­tää roh­kai­sua ol­la lä­him­mäi­siä toi­sil­lem­me.

”Her­ra au­ta ai­na, et­ten ke­tään pai­na, et­ten tois­ten taak­kaa suu­rem­mak­si tee”.

Vii­mei­seen sä­keis­töön kät­key­tyy suu­ri pyyn­tö, koko elä­män mit­tai­nen ”Sy­dän­tä­ni oh­jaa, an­na mi­nun Her­ra, ar­mos­sa­si kas­vaa, ol­la ih­mi­nen”.

Ol­la ih­mi­nen, ly­hy­es­ti to­det­tu, mut­ta jo­kai­nen meis­tä tie­tää, et­tei ky­sees­sä ole help­po tai yk­sin­ker­tai­nen teh­tä­vä. On­nek­si tä­hän­kin teh­tä­vään saa apua ja tu­kea, kun vaan otam­me sen vas­taan.

Per­he­kirk­ko jät­ti ko­ko­nai­suu­te­na mie­lee­ni kii­tol­li­sen aja­tuk­sen sii­tä, et­tä täl­lä­kin vii­kol­la saan teh­dä mer­ki­tyk­sel­lis­tä työ­tä las­te­noh­jaa­ja­na koh­da­ten lap­sia ja per­hei­tä. Suu­ri kii­tos sii­tä.

Piia Lep­pä­nen
las­te­noh­jaa­ja
Soi­nin seu­ra­kun­ta