Vä­hän idem­pä­nä tääl­tä, ny­kyi­sen itä­ra­jan tuol­la puo­len, syys­ke­säl­lä, ta­pah­tui mi­nun kan­nal­ta­ni jo­ta­kin mer­kit­tä­vää. Sil­loin, 84 vuot­ta sit­ten, kuo­li Ter­ho-ni­mi­nen nuo­ri mies. Se on yk­si mer­kit­tä­vä syy sil­le, mik­si minä olen Ter­ho. Ni­me­ni tu­lee hä­nel­tä.

Jou­lu­na 2004 ta­pah­tui puo­les­taan mei­dän esi­koi­sem­me kan­nal­ta mer­kit­tä­vä kuo­le­ma, kun oma isoi­sä­ni ja Ter­hon veli, siir­tyi ajas­ta iä­i­syy­teen, jou­luk­si ko­tiin. Sen vuok­si vuo­den pääs­tä syn­ty­neen poi­kam­me nimi on Paa­vo. Mui­den­kin las­tem­me ni­met tu­le­vat su­vuis­tam­me. Ei­kä tämä ole su­rul­lis­ta, sil­lä tapa ker­too vä­lit­tä­mi­ses­tä ja pois­men­neen lä­hei­sen tär­key­des­tä. Ei lap­sil­le in­hot­tu­jen ih­mis­ten ni­miä an­ne­ta. Useim­mi­ten sel­lai­set ih­mi­set ha­lu­taan unoh­taa.

Jo­kai­sel­la ni­mel­lä on mer­ki­tys, vaik­ka me em­me sitä it­se ym­mär­täi­si. Pää­tös­val­ta ni­men an­nos­sa on van­hem­mil­la. He ovat poh­ti­neet ja päät­tä­neet eri­lai­sin syin, mik­si juu­ri si­nun ni­me­si on se mikä se on.

Nämä esi­merk­kei­nä ol­leet ni­met oli­vat enem­män tai vä­hem­män seu­raus­ta jon­kun kuo­le­mas­ta. Ni­miä on an­net­tu myös lu­ke­mat­to­mil­la muil­la syil­lä. Jos­kus lo­giik­ka ei ole sama kuin it­sel­lä oli­si, mut­ta lo­giik­ka se on huo­no­kin. Kos­ka oma lo­giik­ka­han on ai­na hyvä, vaik­ka muut ei­vät sitä ym­mär­täi­si.

Ker­ran on käy­nyt täs­mäl­leen toi­sin­päin, kuin näis­sä edel­lä mai­ni­tuis­sa ta­pauk­sis­sa. Ker­ran on an­net­tu nimi, jota seu­ra­si kuo­le­ma – juu­ri sen ni­men vuok­si. Jee­suk­sen nimi tar­koit­taa, et­tä Ju­ma­la pe­las­taa. Tä­män­kin ni­men päät­ti lap­sen isä – ja täs­sä ta­pauk­ses­sa sen voi­si kir­joit­taa isol­la I:llä. Ni­men päät­ti Isä. Nimi joh­ti kan­ta­jan­sa kuo­le­maan, kos­ka se oli ni­men mer­ki­tys. Jee­suk­sen kuo­le­ma oli pe­las­tuk­sen edel­ly­tys. Si­ten kan­net­tiin mei­dän syn­neis­täm­me seu­raa­va tuo­mio. Jo­kai­nen, joka tur­vau­tuu Jee­suk­seen, saa an­teek­si ja pe­las­tuu. Ju­ma­la pe­las­taa Jee­suk­sen kaut­ta. Nimi ker­toi kan­ta­jan­sa teh­tä­vän.

Ja Jee­suk­sen vuok­si Ju­ma­la sa­noi jo sa­to­ja vuo­sia ai­em­min, et­tä hän kut­suu si­nua ni­mel­tä. Hän tun­tee si­nun ni­me­si, ja si­nut – ni­men kan­ta­jan. Ja hän kut­suu juu­ri si­nua. Hän kut­suu si­nua seu­raa­maan Pe­las­ta­jaa, ja hän an­taa si­nul­le myös teh­tä­vän, eh­kä usei­ta­kin. Ne teh­tä­vät ei­vät lii­ty si­nun ni­mee­si – eh­kä jos­kus sii­hen­kin – vaan Jee­suk­sen ni­meen. Ju­ma­la ha­lu­aa pe­las­taa, ja sii­nä hän ha­lu­aa käyt­tää myös si­nua. Hän ha­lu­aa pe­las­taa si­nut ja an­taa si­nul­le teh­tä­vän, jon­ka pää­mää­rä­nä on mo­nen muun pe­las­tu­mi­nen. Tätä teh­tä­vää teh­dään yh­des­sä mui­den kans­sa, jot­ka on ni­mel­tä kut­sut­tu – yh­des­sä seu­ra­kun­nan kans­sa – et­tä mah­dol­li­sim­man moni voi­si saa­da sa­man kut­sun.

Si­nun ni­me­si ei ole sat­tu­maa. Sinä et ole sat­tu­maa. Si­nut on tän­ne tar­koi­tet­tu, si­nut on kut­sut­tu ja si­nul­le on an­net­tu tar­koi­tus ja teh­tä­vä. Tämä kaik­ki pe­rus­tuu yh­teen ni­meen, jon­ka va­ras­sa on koko elä­mä – niin ajal­li­nen kuin ikui­nen­kin. Tämä kaik­ki pe­rus­tuu hä­neen, jon­ka kaut­ta Ju­ma­la pe­las­taa.

Ter­ho Ka­ner­vik­ko­a­ho

Soi­nin kirk­ko­her­ra