“Lei­pää pel­loil­ta maan ruu­miin ruo­ak­si saam­me. Nä­läs­tä var­je­le Her­ram­me, siu­naa kyl­vä­jät maam­me.” Yh­tä paas­to­na­jan sun­nun­tais­ta kut­su­taan lei­pä­sun­nun­taik­si. Se muis­tut­taa mei­tä jo­ka­päi­väi­sen lei­vän tär­key­des­tä.

Ruis­lei­pä on edel­leen mo­nel­le meis­tä suo­ma­lai­sis­ta enem­män kuin pelk­kä ate­ri­an höys­te tai vä­li­pa­la nä­län kar­kot­ta­mi­seen. Lei­vot­ta­es­sa lei­vän pääl­le piir­ret­tiin ai­na ris­ti. Ris­ti piir­ret­tiin ru­kouk­se­na, kii­tok­se­na ja siu­nauk­sen pyyn­tö­nä: et­tä riit­täi­si jo­ka­päi­väi­nen lei­pä.

Lei­pä­sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan, et­tä Jee­sus­ta seu­raa­va vä­ki­jouk­ko oli ruo­kaa vail­la. Ope­tus­lap­set ih­met­te­li­vät, mitä hei­dän pi­täi­si teh­dä. Sil­loin tuli pie­ni poi­ka eväi­neen. Jee­sus siu­na­si po­jan eväät ja niin vii­des­tä lei­väs­tä ja kah­des­ta ka­las­ta riit­ti ih­meel­li­ses­ti vii­del­le­tu­han­nel­le. Pie­ni poi­ka an­toi evään­sä ja sii­tä riit­ti kai­kil­le. Pie­nes­tä tuli suur­ta.

Po­jan eväil­lä on tär­keä ope­tus myös meil­le. Me­kin voim­me ja­kaa omas­tam­me ja an­taa tar­vit­se­val­le. Tä­nä­kään päi­vä­nä jo­ka­päi­väi­nen lei­pä ei ole it­ses­tään­sel­vyys, toi­set elä­vät hy­vin­voin­nin ja yl­tä­kyl­läi­syy­den kes­kel­lä, toi­set elä­vät nä­län­hä­dän ja puut­teen ym­pä­röi­mi­nä.

Lei­pä­sun­nun­tai­na py­säh­dym­me sekä Jee­suk­sen lei­päih­meen et­tä suu­rem­man ra­vin­non, elä­män lei­vän ää­rel­le. Jee­sus it­se on elä­män lei­pä. Jee­sus sa­noo: “Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan.”

Jee­sus voi he­rät­tää sy­dä­meem­me ha­lun aut­taa, ha­lun an­taa omat “evään­sä” muil­le. Hy­vyys li­sään­tyy maa­il­mas­sa ja­ka­mal­la.

Jee­suk­seen kat­so­es­sam­me kat­som­me hy­vyy­den läh­tee­seen. Hä­neen ku­kaan ei luo­ta tur­haan, ei­kä hän hyl­kää ke­tään. Tar­peem­me ei kos­kaan ole hä­nel­le lii­an suu­ri täy­tet­tä­väk­si. Hän ra­vit­see mei­dät.

Ru­kous lei­pä­sun­nun­tai­na: Jee­sus, sinä näit edes­sä­si näl­käi­sen kan­san­jou­kon, jol­la ei ol­lut mi­tään syö­tä­vää. Mut­ta sinä siu­na­sit pie­nen po­jan vii­si oh­ra­lei­pää ja kak­si ka­laa, ja niin riit­ti ruo­kaa tu­han­sil­le ih­mi­sil­le. Jee­sus, tä­nä­kin päi­vä­nä me tar­vit­sem­me si­nun lei­pää­si. Lei­pä, jota syöm­me, täyt­tää vat­sam­me, mut­ta sil­ti jääm­me näl­käi­sik­si il­man si­nua. Sinä, olet sa­no­nut ole­va­si elä­män lei­pä. Kii­tos, et­tä sinä it­se ruo­kit mei­tä Raa­ma­tun sa­nas­sa ja eh­tool­lis­pöy­däs­sä. Me ylis­täm­me si­nua. Aa­men. 

Pau­la Soi­ni­nen 
Äh­tä­rin seu­ra­kun­ta