Pi­dän ko­vas­ti van­hois­ta ta­va­rois­ta ja olen kova käy­mään eri­lai­sil­la kirp­pu­to­reil­la ja van­ho­jen ta­va­roi­den liik­keis­sä. Ny­ky­ään mil­tei joka pi­tä­jäs­sä on use­am­pi­kin kirp­pa­ri ja var­sin­kin lo­mal­la on kiva tu­tus­tua nii­hin. Kier­rel­les­sä ja kat­sel­les­sa tu­lee usein mie­tit­tyä, mil­lai­sia ta­ri­noi­ta van­hoil­la esi­neil­lä on. Mitä ne ker­toi­si­vat, jos osai­si­vat pu­hua. Ker­toi­si­ko käy­tet­ty nuk­ka­vie­ru nal­le pik­ku­ty­tös­tä, jol­le se on ol­lut kaik­kein rak­kain. En­tä mum­mon van­ha mal­jak­ko, muis­tai­si­ko se kuk­ka­kim­pun, joka lai­tet­tiin mal­jak­koon juh­lis­ta­maan mum­mon kih­la­jais­päi­vää vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Hin­ta­lap­pu ta­va­rois­sa ei usein­kaan ker­ro sitä ar­vo­kas­ta ta­ri­naa, min­kä ta­va­rat si­säl­leen kät­ke­vät.

Olen myös jos­kus myy­nyt joi­tain ta­va­roi­ta kirp­pu­to­ril­la. Se on­kin sit­ten vä­hän haas­ta­vam­paa. On han­ka­la miet­tiä, mikä on so­pi­va hin­ta käy­te­tys­tä ta­va­ras­ta. Mikä on sen ta­va­ran ar­vo, mitä on myy­mäs­sä. Mitä mak­saa ra­dio, joka oli jos­kus hyvä ja hie­no? En­tä lap­sen syöt­tö­tuo­li, joka pal­ve­li ai­ka­naan hy­vin pien­tä syö­jää. Jos­kus se oli hie­no ja uu­si, mut­ta nyt sil­lä ei ole enää pal­joa ar­voa. Pait­si tun­ne­ar­vo. Tun­ne­ar­voa on­kin ai­ka han­ka­la hin­noi­tel­la. Mi­nun­kin ta­va­roil­la­ni on jos­kus ol­lut ta­ri­na, se on ol­lut mi­nul­le tar­peel­li­nen, ra­kas tai ar­vo­kas.

No mikä on sit­ten ih­mi­sen ar­vo? Voi­daan­ko ih­mis­tä ar­vot­taa. Vä­lil­lä me ajat­te­lem­me, et­tä olem­me pal­jon pa­rem­pia kuin muut, et­tä me olem­me ar­vok­kaam­pia kuin muut. Vä­lil­lä taas tun­tuu, et­tä ei mi­nus­ta ole mi­hin­kään, en ole min­kään ar­voi­nen. Mut­ta voi­ko ih­mi­sen ar­voa mi­ta­ta ra­has­sa? voi­daan­ko ih­mi­sel­le löy­tää so­pi­va hin­ta, vä­hän kuin kirp­pa­ril­la käy­te­tyil­le esi­neil­le? Ei voi. Mei­dän ar­vo ei ole mi­tat­ta­vis­sa ra­has­sa. Mei­dän ar­voa ei rat­kai­se se, mitä osaam­me, kuin­ka hie­no­ja olem­me, kuin­ka tai­ta­via olem­me tai mitä olem­me saa­neet ai­kai­sek­si.

Sil­loin kun Ju­ma­la loi mei­dät, hän sa­noi kol­me pien­tä mut­ta tär­ke­ää sa­naa: Näin on hyvä! Ju­ma­la loi mei­dät täy­del­li­sik­si, hä­nel­le me olem­me mit­taa­mat­to­man ar­vok­kai­ta. Hän toi­mii ihan toi­sin kuin kirp­pu­to­ril­la toi­mi­taan. Hän ei ole val­mis luo­pu­maan meis­tä mil­lään hin­nal­la. Me ei ol­la kirp­pa­ri­ka­maa, vaan me ol­laan tai­de­te­ok­sia – ihan jo­kai­nen.

Soi­le Au­tio

nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja

Äh­tä­rin seu­ra­kun­ta