Sir­pa Tee­ri­mä­ki

Luon­to on ih­mei­tä täyn­nä. Mil­lai­nen on luon­non sy­dän vik­ke­läl­le ora­val­le, en­tä­pä pol­ku­ja ra­vaa­val­le ke­tul­le tai ali­tui­seen pomp­pi­val­le sam­ma­kol­le? Mil­lai­sia ovat pik­ku­möt­ti­äi­set - mato, muu­ra­hai­nen, hä­mä­häk­ki ja per­ho­nen? Mikä on eläi­mil­le luon­nos­sa tär­kein­tä?

Äh­tä­rin kir­jas­tos­sa et­sit­tiin vas­tauk­sia näi­hin ky­sy­myk­siin nuk­ke­te­at­te­rin kei­noin ja teh­tiin yh­tei­nen tut­ki­mus­mat­ka luon­toon ja sen ih­mei­den ää­rel­le. Esi­tyk­sen ai­ka­na muun mu­as­sa sel­vi­si, et­tä ora­vat ra­kas­ta­vat pui­ta ja kä­py­jä.

– Suo­sik­ki­puu­ni on män­ty ja kuu­si, suo­sik­ki­herk­ku­ja­ni taas kuu­sen kä­vyt. Tot­ta kai pi­däm­me myös sie­nis­tä ja mar­jois­ta ja jos­kus pii­lot­te­lem­me nii­tä has­sui­hin paik­koi­hin, ora­va ker­toi to­de­ten hä­nel­le luon­non sy­dä­men löy­ty­vän kuu­sen lat­vas­ta, jos­sa ovat pik­kuo­ra­vat ko­los­saan.

Vik­ke­lä­tas­sui­sel­le ke­tul­le luon­non sy­dän löy­tyy sen po­luil­ta.

Met­sä on täyn­nä rak­kaut­ta.

Sam­mak­ko

– Me ke­tut viih­dym­me niin hy­vin tääl­lä, baa­na on au­ki juos­ta ke­säy­ös­sä aa­mun­koit­toon saak­ka. Oi­ke­as­taan me ke­tut em­me juok­se, me ra­vaam­me.

Sam­ma­kol­la sy­dän hak­kaa kii­vaas­ti. Ne ra­kas­ta­vat läm­min­tä, mut­ta ei­vät tyk­kää lii­an kuu­mas­ta ja kui­vas­ta. Ei­vät to­sin kyl­mäs­tä­kään, eten­kään tal­ves­ta, jol­loin me­ne­vät hor­rok­seen. Tie­dok­si heil­le, jot­ka ei­vät tie­dä - hor­ros ei ole paik­ka. Se on vä­hän kuin tal­viu­ni, mut­ta vie­lä enem­män.

– Unek­sin läm­pi­mis­tä ve­sis­tä, kas­tei­ses­ta nur­mi­kos­ta ke­sä­aa­mu­na ja prin­ses­sois­ta, jot­ka käy­vät usein suu­te­le­mas­sa met­sä­pu­ron ja lam­pien luo­na sam­ma­koi­ta.

– Met­sä on täyn­nä rak­kaut­ta, to­te­si vilk­kaas­ti pomp­pi­va sam­mak­ko.

Eläväinen esitys

Pa­ri­kym­men­tä mi­nuut­tia kes­tä­nyt esi­tys pe­rus­tui Ka­si­mir Lei­non van­haan ru­noon, jon­ka ym­pä­ril­le kä­si­kir­joi­tuk­sen oli teh­nyt nuk­ke­te­at­te­ril­le Lau­ra Ki­vi­mä­ki. Kat­so­jia joh­dat­ti ta­ri­nas­sa eteen­päin näyt­te­li­jä, nuk­ke­te­at­te­ri­tai­tei­li­ja Jen­na Va­ris­mä­ki. Ki­vi­mä­en, Va­ris­mä­en ja sa­tu­tuo­ki­oi­ta pi­tä­vän Sini Saa­ri­sen yh­tei­sel­le hank­keel­le on myön­net­ty Ete­lä-Poh­jan­maan kult­tuu­ri­ra­has­ton apu­ra­ha.

– Esiin­nym­me 25 paik­ka­kun­nal­la käy­den syys-mar­ras­kuun ai­ka­na läpi Ee­pos-kir­jas­tot sekä muu­ta­mia päi­vä­ko­te­ja, Va­ris­mä­ki ker­toi. Lap­sil­le on hä­nen mie­les­tään mu­ka­va esiin­tyä, vas­taa­not­to on var­mas­ti re­hel­li­nen.

Äh­tä­ris­sä nuo­ri ylei­sö seu­ra­si esi­tys­tä vä­lil­lä hii­ren­hil­jaa, het­kit­täin nä­ke­mi­ään eläin­hah­mo­ja kom­men­toi­den. Nuk­ke­te­at­te­ri­het­ki oli suun­nat­tu +3-vuo­ti­ail­le, mut­ta viih­dyt­ti hy­vin myös van­hem­pia kat­so­jia.

Sel­väk­si tuli se, et­tä luon­non sy­dän on jo­kai­sel­le ihan oman­lai­se­na ja sen löy­tää vain me­ne­mäl­lä met­sään.