Se on mum­mul­le tär­kee se sen pii­ron­ki
joka sei­soo sen huo­neen nur­kas­sa.
Art­tu­ri vai­naan te­ke­mä se san­noo
ja sei­soo sii­nä, käsi pii­ron­gin ku­lu­mal­la.
Ihan niin­ku sii­nä va­na­has­sa va­lo­ku­vas­sa,
käsi Art­tu­rin olo­ka­pääl­lä.
Maa­lit­ki sii­tä on ra­pis­tu­nu.
Mut­ta niim­pä sitä on mum­mus­ta­ki.
Sitä ei sit­te siir­rel­lä,
se sei­soo jus­tiin­sa sii­nä.
Pöl­lyt­ki ras­sa­taa vaa al­ta ha­ri­an var­rel­la.
Ylim­mäs­sä laa­ti­kos­sa on ra­vat­ti, mus­ta.
Art­tu­ri vai­naan, ja ruu­tu­sia ne­nä­lii­no­ja. –Vai­naan neki.
Toi­ses­sa on kuo­le­mai­li­mo­tuk­sia, ja äi­tien­päi­vä­kort­tia.
Nii­tä se jos­kus sel­laa, ja it­kee­ki pik­ku­se.
Ku on niin kau­nii­ta värs­sy­jä.
Ala­laa­tik­ko on­ki ai­na tiu­kas­ti kiin­ni.
Jos­kus har­vo mum­mu se au­ka­see.
Sie­lä on ki­ri­jei­tä ja va­na­ha ka­ha­vi­kup­pi.
Sii­nä on kul­ta­ne reu­nus ja ruu­su­ja.
Sitä se jos­kus si­ve­lee, niin­ku Art­tu­rin viik­siä.
Vi­li­ka­see si­vul­lee, niin­ku olis ol­lu pa­han­te­os­sa.
Ni­pis­tää sit­te suun­sa sup­puu.
Siel­lä se on kait mum­mun nuo­ruus.
 - Pit­tää sitä ol­la jo­ta­ki iha om­maa se san­noo.
Vaik­kei sitä kaik­ki ym­mär­rä.
Mitä se tek­kee kuo­li-ili­mo­tuk­sel­la
ja va­na­hal­la ka­ha­vi­ku­pil­la, kor­vat­to­mal­la.

An­na-Lii­sa Mäki