Li­ha­ton tam­mi­kuu, ti­pa­ton tam­mi­kuu, her­ku­ton tam­mi­kuu, nyt al­kaa die­et­ti/kun­toi­lu/elä­män­ta­pa re­mont­ti. Niin usein juu­ri tam­mi­kuu luo pai­net­ta muu­tok­seen, so­si­aa­li­nen me­dia on pul­lol­laan vai­kut­ta­jia, jois­ta jo­kai­sen si­vus­to on täyn­nä laa­tu­vink­ke­jä pa­rem­mas­ta tam­mi­kuus­ta (ja elä­mäs­tä), ja pe­rin­tei­sem­pi­kin me­dia usein tam­mi­kuus­sa jul­kai­see jut­tu­ja ter­vey­sin­toi­lus­ta, ter­veel­li­sis­tä ruu­is­ta ja kai­kes­ta, min­kä tam­mi­kuus­sa voi­si teh­dä pa­rem­min.

No nyt al­kaa tam­mi­kuu ol­la lo­puil­laan, mi­ten on men­nyt. On­ko tam­mi­kuun in­nos­tus pi­tä­nyt ja avai­met pa­rem­paan elä­mään löy­ty­neet. Vai on­ko ken­ties pa­rem­man elä­män avai­met upon­neet mo­ni­mut­kais­ten oh­jei­den suo­hon?

Uu­den vuo­den lu­paus­ten ja mo­ni­nais­ten elä­män­ta­pa­re­mont­tien si­jaan, tai­taa pa­rem­man elä­män oh­jeet ol­la, jos­sa muu­al­la. Lu­pauk­ses­ta ter­veel­li­sim­mis­tä elä­män­ta­vois­ta ja nii­den pi­tä­mi­nen on eit­tä­mät­tä hy­väs­tä meil­le kai­kil­le, kun­han muis­taa kul­tai­sen kes­ki­tien, ei­kä mene vauh­dil­la äk­ki­vää­rään. Mut­ta pa­rem­man elä­män eväät ei­vät tai­da ol­la ul­koi­ses­ti saa­vu­tet­ta­vis­sa.

Me kir­kos­sa olem­me pa­rem­man elä­män bis­nek­ses­sä mu­ka­na. Joka ai­noa viik­ko (ei vai tam­mi­kuus­sa) ker­rom­me, tar­jo­am­me ja kut­sum­me osal­li­sek­si pa­rem­mas­ta elä­mäs­tä. Se pa­rem­pi elä­mä, jos­ta kir­kois­sa joka pi­tä­jäs­sä ker­ro­taan sa­noin ja sä­ve­lin, ei ole jo­tain, jon­ka voit die­e­til­lä saa­vut­taa tai kau­pas­ta os­taa.

Me pu­hum­me elä­mäs­tä Kris­tuk­sen seu­raa­ja­na. Kris­tuk­sen ar­mon va­raan jät­täy­ty­mi­ses­tä. Pu­hum­me si­säi­ses­tä rau­has­ta ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta, jon­ka maa­il­ma an­taa.” (Joh 14:27a).

Tar­koi­tuk­se­na meil­lä seu­ra­kun­nis­sa niin tam­mi­kuus­sa, kuin joka muu­kin päi­vä, on muis­tu­tel­la mei­tä jo­kais­ta lii­al­li­ses­ta omien voi­mien ja oman vii­sau­tem­me va­ras­sa elä­mi­ses­tä. Elä­män haas­tei­den, pie­leen men­nei­den uu­den­vuo­den lu­paus­ten ja ko­et­te­le­mus­ten tul­les­sa huo­maam­me, et­tä vii­sau­tem­me on riit­tä­mä­tön­tä ja voi­mam­me vä­häi­set.

Sil­loin kai­paam­me oi­ke­aa pa­rem­paa elä­mää, Kris­tuk­sen rau­haa.

Her­ram­me Jee­sus Kris­tus.
Her­ra, ope­ta meil­le us­kon yk­sin­ker­tai­suut­ta.
An­ne meil­le ym­mär­rys­tä huo­ma­ta,
et­tä mo­ni­mut­kais­ten oh­jei­den si­jaan
tar­vit­sem­me si­nua.
Au­ta mei­tä nä­ke­mään,
et­tä si­nus­sa ovat kät­ket­tyi­nä
kaik­ki vii­sau­den ja tie­don aar­teet.
Si­nul­le ol­koon ylis­tys ikui­ses­ti.

Eli­na La­pi­no­ja-Pit­kä­nen
Ala­jär­ven seu­ra­kun­ta