Sain iso­van­hem­mil­ta­ni rip­pi­lah­jak­si ran­ne­kel­lon. Olin sii­tä kii­tol­li­nen. Ker­ran kui­ten­kin ka­do­tin sen. Omaa tyh­myyt­tä­ni, mui­ta en voi syyt­tää. Olin van­hem­pie­ni ja si­sa­rus­te­ni kans­sa hei­nä­töis­sä, ke­rää­mäs­sä hei­nä­paa­le­ja trak­to­rin la­val­le. Olin unoh­ta­nut kel­lon kä­tee­ni läh­ties­sä­ni, ja ko­tiin tul­les­sa­ni sitä ei enää ran­tees­sa­ni ol­lut. Se oli pu­don­nut pel­lol­le.

Läh­din käy­mään vie­lä il­lal­la pel­lol­la, mut­ta ei­hän siel­tä sil­loin mi­tään löy­ty­nyt. Ru­kou­se­lä­mä­ni vil­kas­tui ja sai konk­reet­ti­sen ja sel­vän koh­teen. Seu­raa­va­na päi­vä­nä isä­ni oli lai­nan­nut me­tal­lin­pal­jas­ti­men, ja minä läh­din sen kans­sa et­si­mään kel­lo­a­ni. Ko­lu­sin hei­nä­pel­toa pit­kän ai­kaa, mut­ta en löy­tä­nyt mi­tään.

Pel­to oli iso ja me­tal­lin­pal­jas­tin pie­ni. Sa­mal­la tie­ten­kin pyy­sin Tai­vaan Isäl­tä apua et­sin­tään, mut­ta sitä ei kuu­lu­nut. Vii­mein luo­vu­tin ja läh­din ko­tia koh­ti. Vä­hän en­nen pel­lon reu­naa ”sa­tuin” kat­so­maan jal­koi­hi­ni, ja sii­nä se kel­lo oli. Se roik­kui muu­ta­man pys­tyyn jää­neen hei­nän­kor­ren va­ras­sa niin kuin nau­la­kos­sa suo­raan ken­kä­ni edes­sä. Tämä on nii­tä har­vo­ja ti­lan­tei­ta, mis­sä olen konk­reet­ti­ses­ti ja kir­jai­mel­li­ses­ti men­nyt pol­vil­le­ni kiit­tä­mään.

Yleen­sä kii­tos ta­pah­tuu mie­len so­pu­kois­sa, ja nä­kyy var­sin vaa­ti­mat­to­mas­ti ulos­päin, jos ol­len­kaan. Mei­dän ta­pam­me on näyt­tää si­säl­lä ta­pah­tu­via asi­oi­ta hy­vin hil­li­tys­ti ulos­päin. Kun lau­le­taan Ju­ma­lan eteen pol­vis­tu­mi­ses­ta, teem­me sen tu­ke­vas­ti pen­kil­lä is­tu­en. Kun lu­e­taan tai lau­le­taan Her­ran puo­leen huu­ta­mi­ses­ta, teem­me sen mie­les­säm­me. Ja ilo pe­las­tuk­ses­ta ja kai­kes­ta sii­tä, mitä me olem­me saa­neet, on niin sy­väl­le me­ne­vää iloa, et­tei se var­mas­ti näy ulos­päin.

Hil­li­tys­sä käy­tök­ses­sä ei ole kui­ten­kaan mi­tään eri­tyi­sen kris­til­lis­tä. Suo­ma­lais­ta kyl­lä, mut­ta suo­ma­lai­nen ja kris­til­li­nen ei­vät väis­tä­mät­tä ole sa­mo­ja asi­oi­ta. Myös­kään ulos­päin suun­tau­tu­vas­sa voi­mak­kaas­sa asi­oi­den il­mai­sus­sa ei ole mi­tään eri­tyi­sen kris­til­lis­tä. Nämä ovat mo­lem­mat kult­tuu­ri­sia asi­oi­ta ja ta­po­ja. Ei­vät oi­kei­ta tai vää­riä. Mo­lem­mis­sa on omat vah­vuu­ten­sa ja omat haas­teen­sa.

Meil­le ylei­ses­sä ta­vas­sa il­mais­ta asi­oi­ta mah­dol­li­sim­man hil­li­tys­ti haas­tee­na on Ju­ma­lan jää­mi­nen mie­li­ku­vien maa­il­maan. Jos kii­tol­li­suus, avun­pyyn­tö, ilo, suru ja kaik­ki ta­pah­tuu lä­hin­nä mie­len si­säl­lä, haas­tee­na on, et­tä myös Ju­ma­lan toi­min­ta jää mie­len si­säl­le. Jee­sus sa­noi kui­ten­kin, et­tä hä­nel­le on an­net­tu kaik­ki val­ta tai­vaas­sa ja maan pääl­lä. Hän ei sa­no­nut tai­vaas­sa ja mie­len pääl­lä.

Ju­ma­la toi­mii täs­sä konk­reet­ti­ses­sa ja ym­pä­ril­lä nä­ky­väs­sä maa­il­mas­sa. Hän toi­mii mi­nus­sa myös niin, et­tä se vai­kut­taa elä­mään ja ym­pä­ris­töön. Hän toi­mii mi­nun si­säl­lä­ni, mut­ta ei vain siel­lä. Ja tämä meil­lä on ris­ki­nä unoh­taa.

Ju­ma­la on koko maa­il­man Ju­ma­la, kai­ken nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män hal­lit­si­ja. Ja sen nä­ke­mi­nen vaa­tii meil­tä opet­te­lua. Ja on hyvä ope­tel­la nä­ke­mään, mitä Ju­ma­la te­kee mi­nus­sa ja mi­nun ym­pä­ril­lä­ni, täs­sä konk­reet­ti­ses­sa to­del­li­suu­des­sa. Ja sen jäl­keen on hyvä ope­tel­la kiit­tä­mään, eh­kä jopa vä­hän nä­ky­väs­ti.

Ter­ho Ka­ner­vik­ko­a­ho
kirk­ko­her­ra
Soi­nin seu­ra­kun­ta