Erään ker­ran Jee­suk­sen luok­se tuli ri­kas mies ky­sy­en, mitä hä­nen tuli teh­dä pe­ri­äk­seen ian­kaik­ki­sen elä­män (Mark. 10:17–27). Vas­tauk­se­na Jee­sus viit­ta­si Ju­ma­lan käs­kyi­hin. Mies sa­noi nou­dat­ta­neen­sa nii­tä nuo­ruu­des­taan as­ti. Jee­sus osoit­ti täl­le ar­vos­tuk­sen­sa, mut­ta ha­lu­si joh­taa tuon mie­hen nä­ke­mään, kuin­ka pal­jon Ju­ma­lan laki meil­tä vaa­tii. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Yk­si si­nul­ta puut­tuu. Mene ja myy kaik­ki, mitä si­nul­la on, ja an­na ra­hat köy­hil­le, niin si­nul­la on aar­re tai­vaas­sa. Tule sit­ten ja seu­raa mi­nua.”

Jee­sus ei vaa­di meil­tä jon­kun ver­ran tai pal­jon vaan kai­ken. Hän ha­lu­aa sy­dä­mem­me. Jaa­ko­bin kir­jees­sä sa­no­taan tätä aja­tel­len: ”Vai luu­let­te­ko, et­tä Raa­mat­tu tur­haan sa­noo: ’Ka­teu­teen as­ti hän ha­la­jaa hen­keä, jon­ka hän on pan­nut mei­hin asu­maan’?” (Jaak. 4:5) Mie­hen ja nai­sen vä­li­ses­sä rak­kaus­suh­tees­sa ei sovi, jos toi­nen osa­puo­li ja­kaa sy­dä­men­sä jon­kun toi­sen kans­sa sa­ma­nai­kai­ses­ti. Ju­ma­la­kaan ei ha­lua ja­kaa mei­tä jon­kun toi­sen tai jon­kin muun kans­sa. 

Tuon Jee­suk­sen luok­se tul­leen mie­hen sy­dän riip­pui kiin­ni mam­mo­nas­sa. Niin­pä hän läh­ti su­rul­li­se­na Jee­suk­sen luo­ta. Mut­ta su­rul­li­sin­ta on se, et­tä hän läh­ti pois. Sil­lä vain Jee­sus voi ir­rot­taa sy­dä­men mam­mo­nan rak­kau­des­ta sa­moin kuin muus­ta­kin syn­nis­tä. Jee­sus sa­noo sa­mas­sa yh­tey­des­sä ope­tus­lap­sil­leen, et­tä pe­las­tu­mi­nen on meil­le mah­do­ton­ta, mut­ta ei Ju­ma­lal­le, sil­lä Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta (Mark. 10:27). 

Mart­ti Lut­her sa­noo: ”Ju­ma­la on var­mas­ti lu­van­nut ar­mon­sa alen­ne­tuil­le, toi­sin sa­no­en, mur­hee­na­lai­sil­le ja epä­toi­voi­sil­le. Ih­mi­nen ei kui­ten­kaan voi tul­la pe­rus­teel­li­ses­ti alen­ne­tuk­si en­nen kuin tie­tää, et­tä hä­nen au­tuu­ten­sa ei en­sin­kään rii­pu hä­nen omas­ta ky­vys­tään, pää­tök­sis­tään, pyr­ki­myk­sis­tään, tah­dos­taan ja te­ois­taan, vaan ko­ko­naan toi­sen, ni­mit­täin Ju­ma­lan rat­kai­sus­ta, pää­tök­ses­tä, tah­dos­ta ja te­os­ta yk­sin.

Niin kau­an kuin ih­mi­nen on sii­nä va­kau­muk­ses­sa, et­tä hän pe­las­tuk­sek­sen­sa ky­ke­nee jo­hon­kin, vaik­ka kuin­ka vä­häi­seen, hän py­syy luot­ta­muk­ses­sa omaan it­seen­sä, ko­ko­naan ole­mat­ta epä­toi­voi­nen it­ses­tään; hän ei siis tule alen­ne­tuk­si Ju­ma­lan edes­sä, vaan va­li­koi jon­kin pai­kan, ajan ja teon tai ai­na­kin odot­taa ja toi­voo jo­ta­kin sel­lais­ta, jon­ka tur­vin pää­si­si pe­las­tuk­seen. Se taas, joka ei en­sin­kään epäi­le kai­ken riip­pu­van Ju­ma­lan tah­dos­ta, se epäi­lee ko­ko­naan it­se­än­sä, ei va­li­koi mi­tään, vaan odot­taa Ju­ma­laa, joka vai­kut­taa, se on ar­moa lä­him­pä­nä pe­las­te­tuk­si tu­le­mi­sen asi­as­sa.”

Ei Jee­suk­sen tar­koi­tus ol­lut kar­kot­taa hä­nen luok­seen tul­lut­ta ky­se­li­jää pois. Jee­sus ha­lu­si joh­taa hä­net oi­ke­aan it­sen­sä tun­te­mi­seen ja sitä kaut­ta pyy­tä­mään Jee­suk­sel­ta apua. Ju­ma­la käyt­tää la­ki­aan nos­taak­seen mei­dät omat tiem­me pys­tyyn, jot­ta ar­mo meil­le kel­pai­si. Kun nä­em­me omien mah­dol­li­suuk­siem­me ole­van nol­la, sil­loin jäl­jel­le jää vain Ju­ma­la ja Ju­ma­lan ar­mo.

Kun kaik­ki toi­vo tun­tuu men­neen, sil­loin avau­tuu hui­kai­se­va­na Ju­ma­lan ar­mo Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa: täy­sin kel­vot­to­mi­na syn­ti­si­nä ih­mi­si­nä me saam­me­kin jää­dä le­pää­mään sen va­raan, mitä Jee­sus on edes­täm­me teh­nyt: et­tä hän on täyt­tä­nyt Ju­ma­lan vaa­ti­van lain täy­del­li­ses­ti mei­dän edes­täm­me ja et­tä hän on so­vit­ta­nut kaik­ki mei­dän syn­tim­me ja rik­ko­muk­sem­me ja kas­tees­sa olem­me täs­tä jo osal­li­sik­si teh­dyt. Saam­me omis­taa val­miin pe­las­tuk­sen Jee­suk­ses­sa.

Han­nu Leh­to­nen

pas­to­ri

Soi­nin seu­ra­kun­ta