Ajoin juu­ri au­tol­la ko­ti­pi­haan. Kel­lo on ai­ka pal­jon. Vä­sy­mys pai­naa ja tämä päi­vä al­kaa ol­la lo­puil­laan. Mat­ka oli pit­käh­kö. Ja ku­ten ar­va­ta saat­taa ko­ti­mat­ka tai­tet­tiin pi­mey­des­sä. Tie­o­suuk­sil­le osui vain muu­ta­mia ka­tu­va­loin va­lais­tu­ja pät­kiä, mut­ta suu­rim­man osan tai­pa­lees­ta tai­toin pi­mey­des­sä.

Il­man au­ton va­lo­ja tämä oli­si ol­lut mah­do­ton­ta sekä hy­vin tur­va­ton­ta. Va­lot toi­vat mat­kal­le­ni tur­vaa ja mah­dol­lis­ti sen tait­ta­mi­sen. Mi­nul­la oli myös seu­raa mat­kal­la­ni. Ki­lo­met­rit vi­li­si­vät mu­ka­vam­min, kun ei tar­vin­nut ol­la yk­sin tien­pääl­lä. Olin­kin hy­vin iloi­nen, kun sain jut­tu­seu­raa hie­man tyl­säh­köl­le ajo­mat­kal­le­ni.

Mat­kaam­me kuu­lui myös mu­siik­kia, sa­no­taan­ko et­tä hy­vin lai­das­ta lai­taan. Yk­si kap­pa­le jäi mie­lee­ni kos­ka se sopi hy­vin mie­les­tä­ni var­sin­kin tä­hän pa­luu­mat­kaan. Tut­tu­a­kin tu­tum­pi ”kul­je­ta ja joh­da, täh­te­nä nyt hoh­da il­ta, kun saa­puu ja mat­ka­mies hä­mä­rään jää”. Jo tätä kuun­nel­les­sa he­rä­si aja­tuk­sia seu­raa­vaan suun­taan.

Niin­pä, kul­je­ta ja joh­da. Va­lot hel­pot­ti­vat mat­kan­te­koa mo­nel­la­kin ta­paa. Elä­mäm­me tääl­lä on yk­si iso mat­ka. Reis­sun var­rel­la ole­vat va­lot aut­ta­vat mat­kan te­koa teh­den sii­tä tur­val­li­sem­paa. Mat­ka­mie­hen kul­kua suo­je­lee Hän, joka ha­lu­aa mei­tä pi­tää tur­vas­sa, jos vain sal­lim­me sen.

Mat­kan­te­ko pi­me­äs­sä on mie­les­tä­ni vä­hän pe­lot­ta­vaa, en­kä sil­le osuu­del­le kyl­lä ha­lu­ai­si läh­teä il­man var­je­lus­ta. Kaik­keen em­me voi vai­kut­taa ja vä­lil­lä mat­kal­le osuu mut­kia, joi­ta em­me pys­ty ai­na ym­mär­tä­mään. Sil­loin­kin kun mie­li epäi­lee ky­sy­en mik­si, taus­tal­la on luot­ta­mus, kaik­ki ei ole mei­dän omis­sa kä­sis­säm­me.

Kui­ten­kin mitä enem­män tiel­läm­me on va­loa, sitä hel­pom­paa on kul­ke­mi­nen. Sil­loin kun omat voi­mam­me ei­vät rii­tä voi­vat myös ys­tä­vät tul­la apuun. Hei­tä voi­sin täs­sä ku­vail­la tie­no­suuk­sil­la, jois­sa oli ka­tu­lamp­pu­ja. He tuo­vat li­sä­va­loa ja sil­loin nä­em­me tar­kem­min ja valo riit­tää laa­jem­mal­le.

Kaik­ki nämä va­lon­läh­teet yh­des­sä luo­vat yh­des­sä ko­ko­nai­suu­den, joi­den tur­vis­sa me voim­me luot­ta­vai­ses­ti mat­kaam­me jat­kaa eteen­päin. Ja toi­vot­ta­vas­ti meis­tä jo­kai­nen voi ol­la jol­le­kin ih­mi­sel­le tär­keä ja ra­kas mat­ka­kump­pa­ni läpi elä­män mut­kien, mä­kien, kuop­pien mut­ta myös rie­muk­kai­den help­po­jen osuuk­sien ja­ka­ja­na.

Piia Lep­pä­nen
las­te­noh­jaa­ja
Soi­nin seu­ra­kun­ta