Vuosia sitten, silloisessa Jerusalemin kodissamme, meillä kokoontui opiskelijoiden kansainvälinen raamattupiiri. Osanottajat tulivat eri puolilta maailmaa ja erilaisista taustoista. Luterilaisten lisäksi paikalla oli presbyteeriä, katolilaista, helluntailaista, baptistia ja muutamaa muuta tunnustuskuntaa edustavaa opiskelijaa. Kristittyjen lisäksi pari juutalaista ja pari mormoniopiskelijaa liittyi usein joukkoomme.
Tässä piirissä toteutui palanen ensi lauantain teemasta. Silloin on kristittyjen ykseyden rukouspäivä. Päivän taustalla on Jeesuksen rukous, jossa hän pyytää, että hänen omansa olisivat yhtä. Rukouksen jälkeen me olemme hajaantuneet tuhansiksi eri ryhmiksi. Joidenkin ryhmien välillä suhteet ovat hyvät, kun taas toisten välillä ei välttämättä puolin eikä toisin tunnusteta toista kristityksi.
Usein eri seurakunnista tulevien kristittyjen kokoontuessa yhteen pysytään aiheissa, joista ollaan samaa mieltä. Erimielisyyksistä vaietaan riitojen pelossa. Ja jos erimielisyyden seurauksena on riita, se on viisautta. Tällöin keskustelunaiheet kuitenkin rajoittuvat kapealle alueelle.
Meidän ryhmämme toimi päinvastoin. Se ei ollut tunnustukseton ryhmä, vaan monitunnustuksellinen. Jokainen sai avoimesti tuoda oman tunnustuskuntansa ja näkemyksensä yhteiseen pöytään. Kahtena sääntönä olivat kuunteleminen ja kunnioittaminen. Ensin piti kuunnella loppuun. Sen jälkeen oma käsitys tuli esittää loukkaamatta toista – joka puolestaan kuunteli.
Ryhmästä riippui, oliko keskustelunaihe koko porukalle aiheellinen vai jatkettiinko muutaman kommentin jälkeen eteenpäin. Siinäkin oli opettelemista, kuinka yhdelle keskeinen kysymys oli toiselle sivujuonne uskon kokonaisuudessa. Jokaiselle tuli vastaan uusia kysymyksiä, joita ei ollut koskaan aikaisemmin ollut aihetta miettiäkään. Tämä oli haastavaa, mutta rikasta aikaa.
Jotain tällaista ajattelen kristittyjen ykseydestä. Kristinuskon uloimmat rajat on koottu uskontunnustusten lauseisiin. Niiden sisäpuolella ollaan monesta eri mieltä, mutta samalla voidaan tunnustaa toisen olevan Jeesuksen seuraaja. Yksityiskohtien osalta ei löydy kahta ihmistä, jotka olisivat kaikesta aivan samaa mieltä.
Riittävän yksimielisyyden rajoja on tärkeä tehdä, että voidaan kokoontua rauhassa ja turvallisin mielin. Näihin rajoihin perustuvat eri seurakunnat. On tärkeää, että kukin voi olla rauhallisin mielin oman seurakunnan kokoontumisessa. Samalla on tärkeä nähdä, että meitä on toisissakin seurakunnissa, eroista huolimatta.
Yhteys perustuu Jeesukseen – siihen, että meidät on kutsuttu seuraamaan häntä ja elämään hänen tahtonsa mukaan. Tätä me ymmärrämme ja toteutamme vajavaisesti ja virheitä tehden.
Me tarvitsemme toisiamme tällä tiellä, ja ennen kaikkea me tarvitsemme häntä. Vaikka yhtä oleminen toteutuu täysin vasta perillä, se on jo nyt tavoite, jota kohti kannattaa pyrkiä. Se on Jeesuksen rukous, haastava ja rikas.
Terho Kanervikkoaho
kirkkoherra
Soinin seurakunta