Vuo­sia sit­ten, sil­loi­ses­sa Je­ru­sa­le­min ko­dis­sam­me, meil­lä ko­koon­tui opis­ke­li­joi­den kan­sain­vä­li­nen raa­mat­tu­pii­ri. Osa­not­ta­jat tu­li­vat eri puo­lil­ta maa­il­maa ja eri­lai­sis­ta taus­tois­ta. Lu­te­ri­lais­ten li­säk­si pai­kal­la oli pres­by­tee­riä, ka­to­li­lais­ta, hel­lun­tai­lais­ta, bap­tis­tia ja muu­ta­maa muu­ta tun­nus­tus­kun­taa edus­ta­vaa opis­ke­li­jaa. Kris­tit­ty­jen li­säk­si pari juu­ta­lais­ta ja pari mor­mo­ni­o­pis­ke­li­jaa liit­tyi usein jouk­koom­me.

Täs­sä pii­ris­sä to­teu­tui pa­la­nen en­si lau­an­tain tee­mas­ta. Sil­loin on kris­tit­ty­jen yk­sey­den ru­kous­päi­vä. Päi­vän taus­tal­la on Jee­suk­sen ru­kous, jos­sa hän pyy­tää, et­tä hä­nen oman­sa oli­si­vat yh­tä. Ru­kouk­sen jäl­keen me olem­me ha­jaan­tu­neet tu­han­sik­si eri ryh­mik­si. Joi­den­kin ryh­mien vä­lil­lä suh­teet ovat hy­vät, kun taas tois­ten vä­lil­lä ei vält­tä­mät­tä puo­lin ei­kä toi­sin tun­nus­te­ta tois­ta kris­ti­tyk­si.

Usein eri seu­ra­kun­nis­ta tu­le­vien kris­tit­ty­jen ko­koon­tu­es­sa yh­teen py­sy­tään ai­heis­sa, jois­ta ol­laan sa­maa miel­tä. Eri­mie­li­syyk­sis­tä vai­e­taan rii­to­jen pe­los­sa. Ja jos eri­mie­li­syy­den seu­rauk­se­na on rii­ta, se on vii­saut­ta. Täl­löin kes­kus­te­lu­nai­heet kui­ten­kin ra­joit­tu­vat ka­pe­al­le alu­eel­le.

Mei­dän ryh­mäm­me toi­mi päin­vas­toin. Se ei ol­lut tun­nus­tuk­se­ton ryh­mä, vaan mo­ni­tun­nus­tuk­sel­li­nen. Jo­kai­nen sai avoi­mes­ti tuo­da oman tun­nus­tus­kun­tan­sa ja nä­ke­myk­sen­sä yh­tei­seen pöy­tään. Kah­te­na sään­tö­nä oli­vat kuun­te­le­mi­nen ja kun­ni­oit­ta­mi­nen. En­sin piti kuun­nel­la lop­puun. Sen jäl­keen oma kä­si­tys tuli esit­tää louk­kaa­mat­ta tois­ta – joka puo­les­taan kuun­te­li.

Ryh­mäs­tä riip­pui, oli­ko kes­kus­te­lu­nai­he koko po­ru­kal­le ai­heel­li­nen vai jat­ket­tiin­ko muu­ta­man kom­men­tin jäl­keen eteen­päin. Sii­nä­kin oli opet­te­le­mis­ta, kuin­ka yh­del­le kes­kei­nen ky­sy­mys oli toi­sel­le si­vu­juon­ne us­kon ko­ko­nai­suu­des­sa. Jo­kai­sel­le tuli vas­taan uu­sia ky­sy­myk­siä, joi­ta ei ol­lut kos­kaan ai­kai­sem­min ol­lut ai­het­ta miet­ti­ä­kään. Tämä oli haas­ta­vaa, mut­ta ri­kas­ta ai­kaa.

Jo­tain täl­lais­ta ajat­te­len kris­tit­ty­jen yk­sey­des­tä. Kris­ti­nus­kon uloim­mat ra­jat on koot­tu us­kon­tun­nus­tus­ten lau­sei­siin. Nii­den si­sä­puo­lel­la ol­laan mo­nes­ta eri miel­tä, mut­ta sa­mal­la voi­daan tun­nus­taa toi­sen ole­van Jee­suk­sen seu­raa­ja. Yk­si­tyis­koh­tien osal­ta ei löy­dy kah­ta ih­mis­tä, jot­ka oli­si­vat kai­kes­ta ai­van sa­maa miel­tä.

Riit­tä­vän yk­si­mie­li­syy­den ra­jo­ja on tär­keä teh­dä, et­tä voi­daan ko­koon­tua rau­has­sa ja tur­val­li­sin mie­lin. Näi­hin ra­joi­hin pe­rus­tu­vat eri seu­ra­kun­nat. On tär­ke­ää, et­tä ku­kin voi ol­la rau­hal­li­sin mie­lin oman seu­ra­kun­nan ko­koon­tu­mi­ses­sa. Sa­mal­la on tär­keä näh­dä, et­tä mei­tä on toi­sis­sa­kin seu­ra­kun­nis­sa, erois­ta huo­li­mat­ta.

Yh­teys pe­rus­tuu Jee­suk­seen – sii­hen, et­tä mei­dät on kut­sut­tu seu­raa­maan hän­tä ja elä­mään hä­nen tah­ton­sa mu­kaan. Tätä me ym­mär­räm­me ja to­teu­tam­me va­ja­vai­ses­ti ja vir­hei­tä teh­den.

Me tar­vit­sem­me toi­si­am­me täl­lä tiel­lä, ja en­nen kaik­kea me tar­vit­sem­me hän­tä. Vaik­ka yh­tä ole­mi­nen to­teu­tuu täy­sin vas­ta pe­ril­lä, se on jo nyt ta­voi­te, jota koh­ti kan­nat­taa pyr­kiä. Se on Jee­suk­sen ru­kous, haas­ta­va ja ri­kas.

Ter­ho Ka­ner­vik­ko­a­ho

kirk­ko­her­ra

Soi­nin seu­ra­kun­ta