Kii­tos on hyvä sana ja sitä tu­li­si käyt­tää usein. Se tuo hy­vän mie­len ja sen käyt­tä­mät­tä jät­tä­mi­nen sil­loin, kun sitä tu­li­si käyt­tää, te­kee ai­na­kin pie­nen har­mi­mie­len. Kii­tos ei ole pa­kol­lis­ta. Pak­ko­na se ei ole ai­toa. Kii­tok­sel­la saa kui­ten­kin pal­jon hy­vää ai­kaan. Jos esi­mies kii­tää työn­te­ki­jää, tämä te­kee työ­tä en­tis­tä­kin pa­rem­min. Jos van­hem­pi kiit­tää las­ta, on tämä on­nel­li­sem­pi ja ko­kee ole­van­sa ra­kas­tet­tu. Kii­tok­ses­ta tu­lee hyvä mie­li sekä sil­le, jota kii­te­tään, et­tä sil­le, joka kiit­tää.

Usein pi­däm­me mo­nia asi­oi­ta it­ses­tään sel­vi­nä, vaik­ka ne ei­vät sitä ole­kaan. Jos­kus on hyvä miet­tiä ta­val­li­si­a­kin asi­oi­ta ja näh­dä niis­sä kii­tok­sen ai­hei­ta: – ruo­ka, juo­ma, koti, oma sän­ky, vaat­teet, ys­tä­vät, se et­tä on saa­nut he­rä­tä uu­teen aa­muun ja et­tä Ju­ma­lan ar­mo riit­tää tä­nään­kin… Jos osaa kat­soa asi­oi­ta kii­tok­sen kaut­ta, ol­la kii­tol­li­nen, tuo se hy­vän olon.

Elä­mäs­säm­me on kui­ten­kin usein mur­hei­ta ja vai­keuk­sia. Niil­lä­kin on oma mer­ki­tyk­sen­sä. Eh­kä ne aja­vat mei­tä lä­hem­mäs Ju­ma­laa, ha­ke­maan apua hä­nen luo­taan. Jos us­kom­me Ju­ma­lan jat­ku­vaan läs­nä­o­loon ja huo­len­pi­toon, voim­me ot­taa elä­mäm­me kaik­ki asi­at Hä­nen kä­des­tään. Voim­me myös pyy­tää Hä­nen joh­da­tus­taan ja voi­mia Hä­nel­tä, kun on vai­ke­aa. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­sem­me.

”Meil­lä on täy­si oi­keus as­tua si­säl­le kaik­kein py­him­pään, kos­ka Jee­sus on uh­ran­nut ve­ren­sä ja näin avan­nut meil­le uu­den, elä­mään vie­vän tien. As­tu­kaam­me sen täh­den Ju­ma­lan eteen vil­pit­tö­min sy­dä­min ja var­moi­na us­kos­sam­me.” Hepr. 10:19,20,22

Tuos­sa meil­lä on se suu­rin kii­tok­sen ai­he. Huo­ma­sit­ko, sii­nä sa­not­tiin var­moi­na us­kos­sam­me, ei us­kos­tam­me. Us­ko­kin on Ju­ma­lan lah­jaa. Sil­ti jos­kus tu­lee epäi­lyk­siä ja us­ko voi hor­jua, mut­ta saam­me ol­la var­mo­ja Jee­suk­sen so­vi­tus­työs­tä. Sii­tä ei puu­tu mi­tään, se on täy­del­li­nen ja sik­si saam­me lait­taa epäi­lyk­set pois.

Mi­kään syn­tim­me ei ole niin suu­ri, et­tei Jee­suk­sen veri sitä voi­si puh­dis­taa. Kas­teem­me poh­jal­ta saam­me us­koa Jee­suk­sen so­vi­tus­työn juu­ri omal­le koh­dal­lem­me. Sii­nä se on an­net­tu omak­sem­me, mei­dät on kas­tet­tu Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen kris­til­li­sel­lä kas­teel­la.

Saam­me us­koa, et­tä Jee­sus on kuol­lut mi­nun täh­te­ni ja so­vit­ta­nut mi­nun syn­ti­ni. Saan Jee­suk­sen so­vi­tus­kuo­le­man vuok­si ol­la tai­vas­kel­poi­nen ja Ju­ma­lan ra­kas lap­si. Isä odot­taa mi­nua ko­tiin, mut­ta Hän vä­lit­tää myös jo­ka­päi­väi­ses­tä elä­mäs­tä­ni tääl­lä ajas­sa. Us­ko ja ar­mo ei­vät kos­ke vain tai­vas­ta ja ian­kaik­ki­suut­ta, vaan myös ihan tätä ar­kis­ta elä­määm­me.

Mi­tään ei ta­pah­du Hä­nen tie­tä­mät­tään ja sal­li­mat­taan. Vai­kei­na­kin ai­koi­na Hän on lu­van­nut py­syä kans­sam­me ja joh­dat­taa mei­tä. Ru­kouk­ses­sa saam­me vie­dä asi­am­me ja lä­hei­sem­me Hä­nen eteen­sä ja luot­taa, et­tä Hän kuu­lee ja pi­tää meis­tä huol­ta. Ar­mon va­ras­sa on hyvä elää nyt ja ian­kaik­ki­ses­ti. Kyl­lä meil­lä on kii­tok­sen ai­het­ta.

Kat­rii­na Leh­to­nen
di­a­ko­nis­sa
Soi­nin seu­ra­kun­ta