Po­ru­kal­la mie­tit­tiin mil­lai­sia ovat ih­mi­sen hy­vät omi­nai­suu­det. Lis­ta oli pit­kä ja eri­lai­set ar­vos­tuk­set nä­kyi­vät sii­nä. Nöy­ryys ei ol­lut lis­tal­la. Ei myös­kään heik­kous.

Elä­män­hal­lin­ta edel­lyt­tää vah­vuut­ta ja var­muut­ta. Niis­tä syn­tyy on­nel­li­suut­ta ja hy­vää elä­mää. Mut­ta ul­koi­seen vah­vuu­teen voi jos­kus kät­key­tyä si­säis­tä heik­kout­ta. Kos­ka sitä ei ole help­po näyt­tää tai tun­nus­taa.

Vaik­ka se voi mer­ki­tä jon­kun ai­van uu­den ja suu­ren al­kua, sil­lä vain tyh­jään as­ti­aan mah­tuu uut­ta, kir­joit­ti joku jos­kus. Väis­tä­mä­tön to­si­a­sia on, et­tä vah­voil­la on heik­kou­ten­sa. Sen tun­nus­ta­mi­nen on vah­vuut­ta.

Paas­to­nai­ka ja eri­tyi­ses­ti tämä pää­si­äis­viik­ko ker­too heik­kou­den voi­mas­ta. Luo­ja tuli hei­kok­si, lap­sek­si, kes­kel­lem­me, kär­si ih­mis­ten jul­muu­det ja tuli ris­tiin­nau­li­tuk­si. Voi­man­sa tun­nos­sa ole­vat pilk­ka­si­vat, ruos­ki­vat ja syl­ki­vät Va­pah­ta­jaa, it­se Ju­ma­laa.

Heik­kou­den voi­ma oli hä­nen ää­net­tö­myy­des­sä ja nöy­ryy­des­sä. Suu­rin rak­kaus ei aja­tel­lut it­se­ään, vaan mui­ta, mei­tä.

An­teek­si­an­ta­va ar­mo näyt­täy­tyy täl­lai­se­na. Ar­mo tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa. Se las­keu­tuu näin alas. Ar­moa ei an­sai­ta vah­vuu­del­la ja var­muu­del­la. Se on lah­ja, joka an­ne­taan tyh­jiin kä­siin. Jee­suk­sen ru­kous ris­til­lä ”Isä, an­na heil­le an­teek­si...” on voi­mas­sa vie­lä­kin. Se tar­koit­taa mei­tä!

Hy­vää pää­si­äis­tä!

Un­to Kan­gas­nie­mi
vt. kirk­ko­her­ra
Äh­tä­ri