Tä­män ky­sy­myk­sen tai­si esit­tää joku pie­nis­tä ker­ho­lai­sis­ta, kun mie­tit­tiin mis­sä it­se ku­kin asum­me. Ei­hän se vää­rä aja­tus ol­lut ol­len­kaan. Näin voi ai­van hy­vin aja­tel­la, vaik­ka em­me tätä asu­mis­ta voi­da näh­dä omil­la sil­mil­läm­me ai­van sa­nan­mu­kai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä.

Tämä ja moni muu koh­taa­mi­nen on jää­nyt mie­lee­ni. Ja mie­les­tä­ni yk­si seu­ra­kun­ta­työn tär­keim­mis­tä teh­tä­vis­tä on­kin ih­mis­ten koh­taa­mi­nen. Olen syk­syn ai­ka­na pääs­syt koh­taa­maan seu­ra­kun­ta­lai­sia hy­vin eri­lai­sis­sa mer­keis­sä. Ti­lan­teet ovat vaih­del­leet pal­jon. Vä­lil­lä on ruo­kail­tu, koh­dat­tu lei­kin ää­rel­lä, ilon kaut­ta, hy­vän­te­ke­väi­syyt­tä teh­den ja vä­lil­lä myös su­run ää­rel­lä.

Il­man ih­mi­siä tämä työ oli­si tur­haa ja hy­vin yk­si­näis­tä. Jo­kai­nen ih­mi­nen, jon­ka koh­taam­me on ar­vo­kas. Jos­kus ei tie­dä mi­ten osai­si ase­tel­la sa­nan­sa oi­kein, mut­ta par­haam­me yri­täm­me ai­na. Jos­kus pelk­kä läs­nä­o­lo­kin riit­tää. In­hi­mil­li­syyt­tä sitä tämä maa­il­ma tar­vit­see.

Ai­na toi­si­am­me koh­da­tes­sam­me em­me voi tie­tää mitä toi­sen ih­mi­sen mie­les­sä liik­kuu. Juu­ri ne muu­ta­mat sa­nat, jot­ka vaih­dam­me vaik­ka vain ohi­men­nen voi­vat ol­la­kin to­del­la tär­kei­tä. To­sin tämä pä­tee toi­sin­kin päin. Jos huo­li­mat­to­mas­ti olem­me­kin sa­nois­sam­me kärk­käi­tä voi se li­sä­tä toi­sen tus­kaa ties mi­ten pal­jon ja pit­kä­ai­kai­sin seu­rauk­sin. Ei­kä meis­tä var­mas­ti ku­kaan ha­lua ol­la ta­hal­laan ke­nel­le­kään pa­haa miel­tä ai­heut­ta­mas­sa.

Olen vii­me ai­koi­na miet­ti­nyt omaa­kin koh­taa­mis­ta­ni ja yrit­tä­nyt pun­ni­ta juu­ri näi­tä asi­oi­ta mel­ko tar­kas­ti­kin. Vä­sy­nee­nä hel­pos­ti saat­taa omat­kin aja­tuk­set kier­tyä ne­ga­tii­vi­seen ke­hään ja se so­pi­vas­ti ruo­kit­tu­na ai­heut­taa ai­na­kin it­sel­le mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia. Saat­taa he­rä­tä ka­teut­ta, kiuk­kua ja mui­ta ne­ga­tii­vi­sia tun­tei­ta.

Juu­ri sil­loin on hyvä py­säh­tyä ja miet­tiä en­nen kuin tuo aja­tuk­si­aan esil­le niin, et­tä niil­lä mui­ta sa­tut­taa. On­nek­si tämä ai­ka usein on­nis­tuu ja tie­tys­ti var­sin­kin töis­sä on vaan jä­tet­tä­vä ne omat tun­teet vä­hän taka-alal­le. Tämä on sil­ti sel­lai­nen asia, jos­sa meis­tä ih­mi­sis­tä ei var­mas­ti ku­kaan ole täy­sin val­mis ei­kä täy­del­li­nen.

Loh­dul­lis­ta on kui­ten­kin se, et­tä ai­na voim­me pa­ran­taa. Jos­pa ot­tai­sim­me it­sem­me kans­sa haas­teen li­sä­tä sa­no­ja kii­tos, voin­ko aut­taa? ja eh­kä tär­kein, mitä si­nul­le kuu­luu? Pie­ni lau­se, mut­ta jos­kus sitä voi ver­ra­ta jopa pe­las­tus­ren­kaa­seen. Pi­de­tään huol­ta toi­sis­tam­me!

Piia Lep­pä­nen

las­te­noh­jaa­ja

Soi­nin seu­ra­kun­ta