Niin kum­mal­lis­ta ai­kaa
kun kaik­ki yh­täk­kiä muut­tuu.
On vä­lil­lä jou­lu
ja vä­lil­lä pit­kä­per­jan­tai.
Py­hän aa­vis­tus.
Syk­syn pi­meys,
jota en­si­lu­mi het­ken va­lai­see.
Sy­dän huu­taa tus­kaan­sa
tai kiit­tää.
Yri­tän aja­tel­la
ja ol­la ajat­te­le­mat­ta,
sil­lä niin lä­hel­lä on vir­ta,
jota en us­kal­la kat­soa.
Maa­il­ma muut­tuu vie­raak­si,
ka­to­aa pi­mey­teen
ja kir­kas­tuu taas.
Yk­si­näi­syys on tyh­jää
ja täy­dem­pää kuin mi­kään muu,
sil­lä kuka ym­mär­täi­si
äi­tin­sä me­net­tä­neen ki­vun.

Ei­ja Kas­si­nen