Mitä olisi Suomen kirjallisuus ilman Aleksis Kiveä!
Kansalliskirjailijamme syntyi, varttui ja haki juurensa syvältä suomalaisesta luonnoista, metsästä ja suomiheimon sisusta.
Keskiluokkaisen kyläräätälin Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristiina Hambergin viisilapsisen perheen neljäs lapsi Aleksis oli jo alakouluiässä lukunero vertaistensa joukossa Nurmijärven Palojoella.
Otsikollani viittaan Aleksiksen luonnonrakkauteen; hän oli oikeasti metsänpoika, viihtyi luontoretkillään kai päivittäin. Miten hänestä kasvoi suomenkielisen suorsanakirjallisuuden uranuurtaja, on yhä tuntemisen arvoinen.
Aleksis näki vaivaa suomitietouden haalinnassa jo pääkaupunkivuosinaan sekä tutustui maailman- ja kotimaan runouteen, kulttuuriin sekä aikalaissivistyneistöön yliopistovuosinaan. Olisiko A. Kivi niin tyystin kansansa tuntija, ellei kohdannut Helsingin yliopiston yläluokkaisen suomenprofessori Augusta Ahlqvist-Oksasen vastustusta?
Mv-elokuva ”Minä elän” osoittaa loistavasti jäykän asenteen kansanluonteemme ymmärtämättömyydestä, mutta toisaalta uusromanttisen kauden murroksen ajan pölyttyneisyyden uudistamistarpeen Runebergin, Snellmanin ja Leinon sinänsä tärkeiden vaiheiden jälkeen.
Nimen Kivi valinta oli nerokasta, sillä juuri Aleksis loi sen pysyvän aseman kirjallisuudellemme, minkä merkityksen ovat itse E. Leino ja sittemmin Veijo Meri, Väinö Linna ym. tunnustaneet oman kirjailijauransa lähteeksi.
Vaikka Kiven eläessä hänen runonsa ja näytelmänsä saivat tunnustusta ja palkintojakin, hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä jäi vielä varjoon. Neron ihmisluonnekuvauksensa takia arvostan juuri Aleksis Kiven ensiarvoisen korkealle suomikulttuurissa.
Hänen runoistaan monet saivat sävelet. Veljeskirjan, pääteoksen runot metsänpojasta ja oravasta säilyvät aarteinamme myös sävellettyinä versioina.
Aleksis Kiven 182.syntymäpäivän muistolle
Jouko Pesonen
Lehtimäki
