Vuo­si­kym­me­niä sit­ten kun olin vie­lä lap­si, per­heem­me val­mis­tau­tui läh­te­mään su­ku­juh­liin. Isoi­sä­ni äi­ti oli täyt­tä­mäs­sä jo kun­ni­oi­tet­ta­van 90 vuo­den ver­ran ja juh­la­tun­nel­ma jän­ni­tyk­si­neen oli saa­pu­nut ko­tiim­me­kin, mo­nen kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän.

Ha­lu­sin osal­ta­ni muis­taa ra­kas­ta ih­mis­tä lah­jal­la. Kää­rin lah­ja­pa­pe­riin yh­den val­koi­sen kruu­nu­kynt­ti­län. Muis­tan iso­vel­je­ni nau­res­kel­leen lah­jai­de­al­le­ni. En puo­lus­tel­lut va­lin­taa­ni vaan ajat­te­lin sen ole­van juu­ri so­pi­va lah­ja.

Juh­la­paik­ka­na oli syn­ty­mä­päi­vä­san­ka­rin ko­ti­ta­lo ja se oli va­lais­tu si­säl­tä kynt­ti­löin. Tu­van ja kam­ma­rin pöy­tä­ta­soil­le oli ase­tel­tu hal­kais­tu­ja koi­vun run­ko­ja, joi­hin oli kai­ver­ret­tu rei­ät kynt­ti­löi­tä var­ten. Kynt­ti­löi­tä oli pa­la­mas­sa yh­tä mon­ta kuin hä­nel­lä oli vuo­sia juh­lit­ta­va­na.

Lah­jak­si an­ta­ma­ni kynt­ti­lä oli kuin toi­ve ja ru­kous sii­tä, et­tä Ju­ma­la soi­si vie­lä yh­den vuo­den li­sää ri­kas­ta elä­mää rak­kaal­le.

Lop­pi­ai­sen evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ker­ro­taan meil­le, kuin­ka idäs­tä tul­leet tie­tä­jät toi­vat vas­ta­syn­ty­neel­le Jee­suk­sel­le lah­jo­ja: kul­taa, suit­su­ket­ta ja mir­haa. Ne ker­to­vat kun­ni­oi­tuk­ses­ta ja hei­dän kult­tuu­ris­taan.

Juh­la­ti­lan­tei­siin ja juu­ri viet­tä­määm­me jou­luun kuu­luu lah­jo­jen an­ta­mi­nen ja saa­mi­nen. Lah­jo­jen an­ta­mi­nen on mu­ka­vaa, vä­lil­lä haas­ta­vaa­kin. Lah­jan­saa­jan toi­veen voi täyt­tää tai sit­ten hä­net voi täy­sin yl­lät­tää. Jos­kus idea vie har­haan, jos­kus se osuu koh­dal­leen. Toki lah­jan saa­mi­nen­kin on mu­ka­vaa.

Mie­tin, et­tä mi­ten si­nun jou­lu­si, sait­ko an­taa lah­jo­ja ja sait­ko lah­jak­si mitä toi­voit? Vai tun­tuu­ko sil­tä, et­tä elä­mäs­tä­si puut­tuu vie­lä jo­tain?

Kun lap­se­na kää­rin lah­ja­pa­pe­riin kynt­ti­län, kää­rin sii­hen sa­mal­la toi­veen elä­män jat­ku­mi­ses­ta edes tu­le­van vuo­den ver­ran. Eh­kä sinä kan­nat mie­les­sä­si sa­man­lais­ta toi­vet­ta. Ad­ven­tin al­ka­es­sa lau­loim­me kynt­ti­län sy­tyt­tä­mi­ses­tä, sii­tä et­tä odo­tam­me Jee­sus­ta ja hän pe­las­taa kaik­ki. Ja niin kuin pa­la­va kynt­ti­lä va­lai­see pi­me­än, si­nul­la­kin voi ol­la odo­tus sii­tä, et­tä sa­man­lai­nen valo le­vi­ää si­sim­pää­si.

En tie­dä mikä vuo­den al­ka­es­sa oli­si roh­kai­se­vam­paa kuin to­dis­taa si­nul­le Uu­tis­nuo­tan lu­ki­ja: Jee­sus, Va­pah­ta­jam­me, syn­tyi tä­hän maa­il­maan mei­tä kaik­kia var­ten. Jee­sus Kris­tus täyt­tää si­nun kai­puu­si ja elä­män­näl­kä­si, hän pe­las­taa si­nut.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus pu­hui kan­sal­le ja sa­noi: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.”

Ote­taan lah­ja vas­taan, siu­nat­tua uut­ta vuot­ta 2025!

Mer­ja Ran­ta­kan­gas

vs. di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä

Ala­jär­ven seu­ra­kun­ta / Leh­ti­mä­en alue